Kustantamosta tuli viesti. Toisen painoksen tekijänkappaleet ovat noudettavissa. Mikä on tietysti mukavaa. Joku on siis ostanut novellikokoelmaani.
Flunssa alkaa olla päättymässä. En tullutkaan kunnolla kipeäksi, vaan tervehdyin vahingossa yön aikana enkä saanut pidetyksi yhtään saikkua. Mikä on tietysti mukavaa. Opettajanhommissa on stressaavaa olla sairauslomalla, kun homma ei kuitenkaan etene, jos opettaja ei ole roimimassa ruoskalla teinien selkää, ei kun siis kannustamassa lempeästi. Tuollainen stressi lienee merkki työmoraalista. Luulin tosin myyneeni omani joitakin vuosia sitten, mutta se taisikin olla sieluni. Ja kun asiaan nyt oikein perehdyn, niin se, mitä luulin sielukseni, taitaakin olla musta nahkatakkini.
Mistä tulikin mieleen, että huomenna keskiviikkona tulee Yle Teemalta Thomas Mannin romaaniin perustuva tv-sarja:
19.00 Tohtori Faustus
Nuori Adrian tuntee viehtymystä musiikkiin, mutta lähtee silti opiskelemaan teologiaa. Adrianin pyristely taiteen ja elämän ristipaineissa saa hänet solmimaan sopimuksen Paholaisen kanssa.
Kun 300 vuotta sitten opiskelin kirjallisuutta, minulla oli ilo seurata Teivas Oksalan luentosarjaa Thomas Mannista (ja toista luentosarjaa Eino Leinosta, mutta se ei liity mitenkään tähän). Kurssiin sisältyi myös lukupaketti, eli tiiliskivimäiset teokset Taikavuori ja Tohtori Faustus, joista molemmista pidin kyllä kovasti, siinä määrin Oksala oli saanut minutkin Mannista innostumaan. Teivas Oksalan puheista tajusin vain kymmenesosan, mutta se ei haitannut - oli inspiroivaa nähdä ja kokea klassisesti sivistynyt henkilö, olkoonkin että itse olen suuntautunut enemmän Buffy Vampyyrintappajaan kuin klassisiin asioihin.
Kirjoitin romaaniin viime viikolla hävyttömän kohtauksen. Seuraavana päivänä jokin flunssavirus iski jälleen minuun. Kosto mallia VT. Vanhan zombileffan mainoslauseessa sanottiin: “Rukoile, että ne vievät läheisesi ensin!” No, minä olin tällä kertaa järjestyksessä toinen.
Telkkarissa on pyörinyt matemaatikkosarja nimeltä Num3rot, jossa matemaatikko aina rikoksen tai mullistuksen sattuessa laatii laskutoimituksia ja piirtää kaavioita murhien tai muiden ikävien asioiden leviämisestä ja lähtöpisteestä. Tässä tapauksessa lähtöpiste löytyy ilman laskutoimituksia: sen jälkeen kun nuorimmainen meni päiväkotiin, meillä ei ole kovin montaa peräkkäistä tervettä päivää nähty. Kun piltin kotiin tuoma, päiväkodissa askarreltu vitsaus on käynyt läpi viimeisenkin perheenjäsenen, onkin aika tuoda kotiin jo uusi vitsaus.
Nukkumaanmeno on jännittävää, kun on kipeä. Viime yönä, puoliunessa, kuvittelin saaneeni täytettäväksi kaavakkeen, jossa minun piti valita, käytänkö automaattiunta vai manuaalista versiota, jossa pitää itse huolehtia kaikesta. Valitsin vahingossa sen manuaalisen. Paha virhe. Loppuyö meni siinä, että yritin täyttää unikaavakkeen sellaista kohtaa, jossa kysyttiin unen tavoitetta, sitä mitä oikein aion unesta tehdä. En ymmärtänyt ja roikuinkin yhdellä sormella valvetilassa loppuyön, vaikka yli puoliksi olinkin unessa. Vain pari kertaa heräsin kylliksi, jotta tajusin sekoilevani ja aloin epäillä, ettei minun tarvitsekaan päättää unen käyttötarkoitusta. Sitten hörppäsin taas unta ja sama pähkäily jatkui.
Päänsärky aiheuttaa vielä kummallisempia unia. Niissä on yleensä rattaita ja kellokoneistoja, jotka on määrä virittää kuntoon ennen kuin nukkuminen on sallittua.
Ruoka ei oikein maistu, mutta töihin on sattuneesta syystä pieni pakko mennä. Ruokailun sijasta siis päivitän blogia ja käyn tsekkaamassa myös muiden blogeja. Löysinkin olotilaani vastaavan ilmestyksen Milla Paloniemen blogista: limaa erittävä saukko tuntuu juuri nyt läheiseltä hahmolta.
Päätoimisen kirjoittamisen sesonki lähestyy, mutta jo sitä ennen pitäisi saada käsikirjoitus kriittisen pisteen yli, siihen tilaan jossa juoni on saavuttanut ensimmäisen huippukohtansa ja henkilöhahmot alkaneet toimia oma-aloitteisesti, ilman kirjailijan ponnisteluja. Ilmoitus kirjastoapurahan saamisesta lisää sekin sekä intoa että paineita päästä kirjoittamaan.
Teksti juuttui yhteen kohtaan pitkäksi aikaa, se ei tuntunut elävän eikä toimivan enkä voi jatkaa tekstiä sellaisen ohikaan. Sitten tajusin kysyä yhdeltä kohtauksen henkilöhahmoista, mitä hän haluaa tehdä. Tietenkään hän ei vastannut, hänhän on vain fiktiivinen henkilö, mutta kun kysymys on kerran esitetty, siihen on helppo löytää vastaus. Muutin keskeistä toimintaa ja kaikki alkoikin taas toimia.
Ei riitä sekään, että juoni alkaa kulkea ja henkilöhahmot tuntuvat eläviltä. Viime viikolla tajusin eräänä iltana temaattisen tason ongelman ja jouduin miettimään parin päivän ajan uusiksi koko syvärakennetta, jonka olin kuvitellut jo virittäneeni valmiiksi. Henkilöhahmot ovat suorassa yhteydessä syvärakenteeseen, eli kun temaattisen tason syvärakenteista menee muuttamaan jotakin, myös henkilöhahmot joutuu säätämään uusiksi. Eräänlaista mentaalisen Rubikin kuution vääntelyähän tämä on, kirjoittaminen nimittäin.
_____
Blogilista toimii välillä jotenkin hölmösti. Se väittää, että tätäkin blogia on päivitetty vaikka ei olisi (laskuri lienee syynä, joskus myös kommentit), mutta sitten kun oikeasti päivitän blogia ja yritän saada päivityksen näkymään Blogilistalla, lista kieltäytyy ja alkaa höpistä haamupäivityksistä - tai väittää suoraan, että ei, ei siellä mitään päivitystä näy.
Ärsyttää. Viivi Hyvösen uutta romaania Apina ja uusikuu on kehuttu niin laajalti, että tekisi mieli välittömästi ostaa ja lukea se. Oman romaanin tässä kirjoitusvaiheessa olen kuitenkin joutunut asettamaan pääni karanteeniin - luen vain sarjakuvia (Fablesia jälleen menossa) ja sellaisia kirjoja, jotka ovat jo lähtökohtaisesti riittävän kaukana siitä, mitä itse olen tekemässä.
Pitää nimittäin varoa, ettei pää saa tartuntaa toisen tyylistä. Varsin todellinen on aina myös se riski, että jokin oma idea tulee vastaan eri muodossa, jolloin pää hämmentyy ja hauras kirjallinen rakennelma sotkeutuu.
Ilta-Sanomissa kerrotaan, että kirjailija Tervon ryyppyreissut vievät hänen vaimonsa yöunet. Oikein hyvä. Myytti alkoholia runsaasti käyttävistä kirjailijoista toki tarvitseekin määräaikaisvahvistusta. Pian joku muuten alkaisi kuvitella, että kirjailijuudessa onkin kyse kirjoittamisesta eikä siitä, että juodaan viinaa ja pidetään vaimo valveilla odottamassa.
Koska kirjailijat kilpailevat keskenään julkisuudesta, joka korreloi jossain määrin myyntilukujen kanssa, suoritan täten minäkin paljastuksen, joka liittyy alkoholiin ja vaimon yöuniin.
Alkoholipaljastus: Minulla on tuossa kirjahyllyssä pullollinen kirsikkalikööriä, jota en jaksanut edes avata, kun olin edellisen kerran juhlimassa. Mukana olleeseen päärynävodkapulloonkin jäi vähän pohjalle.
Vaimon uniin liittyvä paljastus: Vuosia sitten näin jostain syystä joka yö unia zombeista. Meillä oli silloin vesisänky. Vesi ilmeisesti varastoi unia, sillä kun vaimon kanssa vaihdoimme paikkoja sängyssä, minä lakkasin näkemästä zombiunia ja vaimo alkoi nähdä niitä. Uneni siis siirtyivät vaimolle, mistä hän ei ollut kovin ilahtunut.
Viime aikoina en ole kovin paljon jaksanut lukea sellaisia kirjoja, joissa on niitä kirjaimia mutta ei kuvia muualla kuin kannessa. No, työn vuoksi jotain, mutta muuten homma on mennyt lyhytjännitteiseksi selailuksi. Sarjakuvia olen lukenut sitäkin enemmän. Ensimmäiset kymmenen Fablesia ovat nyt hyllyssä ja pian tajunnassakin, pari albumia on vielä lukematta. Hyvin kiinnostavia sarjakuvia, joiden parissa (muka) aikuinen lukija saa palata lapsuudesta tuttujen satuhamojen pariin ja seurata heidän vaiheitaan vanhoissa saduissa kuvattujen tapahtumien jälkeen.
Luin myös sellaisen albumin kuin Persepolis 2. (Ykkösen luen jahka käsiini saan.) Kyseessähän on iranilaissyntyisen naisen omaelämäkerta. Sitä lukiessa hämmästyin sitä, että hämmästyin huomatessani iranilaistenkin olevan ihmisiä. Jenkkipropaganda ja -näkökulma ovat jotenkin häivyttäneet sen seikan, että Iran ei koostu pelkästään Ahmed Ahneen näköisestä presidentistä (joka on ilmeisen ikävä ihminen) ja naksu-Khomeinin partaklooneista. Hei, siellä asuu ihmisiä, ei kaapurobotteja! Niillä vain on paskat johtajat, jotka ovat tehneet kansan yhteisestä uskonnosta sellaisen version, jolla voi hakata muita päähän.
Uskonnolliset tekstithän ovat vähän kuin sanomalehti: molempia voi lukea ajatuksen kanssa, tarvittaessa kriittisestikin, tai sitten ne voi kääriä rullalle lyömäaseeksi ja ruveta hallitsemaan lähiympäristöä. Ei tarvitse mitään enää sitten lukeakaan - kunhan huitelee vain kuonolle, jos joku yrittää kyseenalaistaa tekstien tulkinnan. Miesfundamentalistitkin lukevat Koraanista vain ne kohdat, joissa ei puhuta naisten oikeuksista mitään, ja nyt sitten ovat naispuoliset Koraanin tutkijat yrittäneet saada parrakkaat lajitoverinsa näkemään pyhissä kirjoituksissa jotain sellaistakin, jota niissä ei ole haluttu nähdä. Eli aika valikoivaa tuntuisi fundamentalistienkin fundamentalismi olevan.
Fundamentalisteista en Persepolis 2:n jälkeen pidä yhtään enempää kuin ennenkään. Fasisteja ovat. Koskee kaikkien uskontojen fundamentalisteja. Usko ei ole mikään tekosyy tyhmyydelle, vaikka auttaakin tarvittaessa suojautumaan kätevästi valistukselta ja siltä tiedolta, jota ihmiskunta on viimeisten vuosisatojen aikana onnistunut keräämään. Mutta suren kovasti, jos jenkit saavat päähänsä pommittaa Iranin fundamentalisteja, sillä siellä on kuulkaa seassa paljon ihan oikeita ihmisiä.
Päivällä ajelin töihin päin. Lähellä keskustaa, ylämäessä, autojono seisahtui. Edessä yksi auto näytti kiertävän jotain, tietyötäkö, vai oliko joku jäänyt auton alle, oliko jonkun auto ehkä hajonnut tai kenties vain sammunut ylämäkeen kiipeävässä jonossa?
Sitten liikenteen seisahtumisen syy tepasteli näkyviin autojonon edestä. Se käveli mietteliäänä Harjulle päin, kiireettömyyden maanpäällisenä edustajana, sorsaudessaan perin rauhallisena, eikä kukaan rynnännyt autostaan sen perään ja tehnyt sille väkivaltaa. Saatoin miltei kuulla sen räpylöiden läpseen jalkakäytävän asfaltilla.
Eläintarhan ensimmäinen painos alkaa olla loppumaisillaan, toista ollaan jo ottamassa. Mukavaa, että kelpasi! Saako olla samalla särpimeksi toinen kupillinen kahvia?
Näkökulmana on pääasiassa se, kuinka vuoden 2000 Portti-pokkarista (joka oli ehdokkaana Hesarin esikoiskirjakisassa) on päädytty Atenan kohennettuun ja täydennettyyn laitokseen. Jutussa otetaan kantaa myös genre-ennakkoluuloihin ja todetaan, että
Jääskeläinen tekee sitä mitä kirjallisuus aina tekee. Hän avaa yksityisen todellisuuden ongelmallista suhdetta yhteiseen konsensus-todellisuuteen. Kuvasto vain on sivummalla arjesta, mahdollistaen uudenlaiset asetelmat.
Kyse ei kuitenkaan ole fantasiasta todenvastaisuutena. Jääskeläistä ei niinkään näyttäisi kiinnostavan epätodelliseen heittäytyminen, vaan todellisen ja epätodellisen - fiktion, unen ja harhan - välinen rajankäynti.
Kirjailijan myös mainitaan kymmenessä vuodessa kehittyneen kirjoittajana roimasti, ja Ahlroth myös kertoo “panostavansa pelimerkkinsä” kirjailijan uran puolesta. Itse tarinoita kriitikko luonnehtii mm. näin:
Hurmaavat ja huimaavat tarinat ovat ennallaan, mutta kieli on notkeampaa ja lauseiden askel kulkee sujuvammin kerronnan luonnollisen rytmin tahdissa.
Uusimmassa Opettaja-lehdessä on juttu minusta. Siinä olen hybridi, jonkinlainen opettaja-kirjailija. Puhuin taas mitä puhuin, toimittaja kirjoitti puheista hyvän jutun. Luonnollisesti lähden siitä, että kaikki Suomen opettajat jutun luettuaan juoksevat kirjakauppaan ostamaan koko tuotantoni.
Juttu on luettavissa myös netissä. (Jostain syystä ainakin Firefoxissa ääkköset näkyvät oudosti, mutta voihan kyseessä olla mutatoitunut kirjarutto.)
_____
MUUTEN:
Taannoin kävin kirjallisuuskeskustelua erään kirja-alan asiantuntijan kanssa. Esille nousi sellainen kirjailijanimi kuin Sari Peltoniemi ja se ajatus, että vaikka hän on jo kirjoittanut useita kirjoja ja ollut Finlandia-junior ehdokkaanakin ja häntä julkaistaan jo ainakin Saksassakin, hän ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, ja tuntuu siltä, että moni potentiaalinen Peltoniemi-diggari ei epäonnekseen ole vielä Peltoniemen aikuisempaa tuotantoa löytänyt. Kyseessä on sentään eräänlainen suomalainen Neil Gaimanin tai Eduard Uspenskin sukulaissielu, riippuen siitä, mitä teosta tarkastellaan. Kukka Kaalinen -kirjat tuovat mieleen jollain tavalla Uspenskin Fedja-sedät, ja esimerkiksi romaanissa Suomu on loraus gaimanilaisuutta ja kaikkea muutakin unenomaista. Suomu on jostain syystä luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta kyllä minä sen aika sujuvasti luin ja siitä nautin, vaikka teini-ikäni viimeinen käyttöpäivä onkin jo mennyt. Se kun on sellainen kirja, jonka voisi löytää Laura Lumikon hyllystä, siitä osasta, jossa ovat ne unenomaisella tavalla muuttuneet teokset.
Aikuiseen makuun on myös Peltoniemen aiempi novellikokoelma Ainakin tuhat laivaa (ei siis sata kuten ensin erheellisesti kirjoitin, kiitän kommentoijia matemaattisesta tarkkasilmäisyydestä), jossa on perin reaalifantastisia tarinoita.
Suosittelen vierailemaan AdLibriksen Sari Peltoniemi -osastolla ja tilaamaan alkajaisiksi vaikkapa teokset Suomu ja Ainakin tuhat laivaa. Näettepä, että kyllä sitä maagisuutta suomalaisestakin kirjallisuudesta löytyy, kun vain osaa valita oikeat kirjat luettavaksi.
Edit: Erja Manto lukee Sari Peltoniemen Kukka Kaalistatäällä!
