INFO

Verkossa on kolme blogiani, joista uusin on Jyväskylän salakäytävät (marraskuusta 2009 alkaen).

Tämä blogi on Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura. Kesäkuusta 2006 joulukuuhun 2007 kirjoitin sitä Vuodatuksen blogialustalla.  Joulukuusta 2007 marraskuuhun 2009 kirjoitin blogimerkintäni tänne.

 

 

Kirjailija lähtee Jäniksenselältä

Tämä on viimeinen kirjoitus tässä blogissa. Lähden Jäniksenselältä ja jatkan toisaalla. Itse asiassa olen jo jatkanutkin.

Etsivä löytää, sanotaan Keisarin Julistuksissa, joihin Vatikaanin palkkamurhaaja Oliver turvautui jahdatessaan ystäväänsä piispa Laurelia. Mitäpä siihen lisäämään. Tässä tämän jutun piste.

Kirjoittaminen on kivaa ja helppoa

“Kirjoittaminen on kivaa ja helppoa”, lausahti kirjailija kuin kokeeksi, omia sanojaan kuulostellen, ja laski kynän pöydälle.

“Totta, kirjoittaminen on kivaa ja helppoa”, myönsi nurkassa istuva tohtori F, joka piileskeli luomukseltaan ja siemaili absinttia yrittäessään unohtaa. “Riittää, että ryöstää riittävän monta hautaa, kokoaa paloista jotain kokonaista ja herättää sen henkiin.”

Tohtori pelästyi kalpealihaista hikoilevaa naista, joka rääkäisi sängyssä polttojen lomasta. “Kivaa ja helppoa, totta kai”, nainen huohotti pusertaessaan tärisevien jalkojensa välistä maailmaan jotain, mikä veren ja liman alla näytti puolittain lapselta, puolittain kirjalta. “Kivaa ja helppoa kuin elämä itse. Ja sen lopettaminenkin on helppoa – tarvitsee vain lakata hengittämästä, käskeä sydäntään pysähtymään, seisauttaa veri suonissaan.”

 

Kulutuspuolesta

Menin sitten tilaamaan autonavigaattorin. Enpä juuri taida tarvita sitä navigaatiopuolta, mutta uusien nopeusrajoitussysteemien vuoksi lienee hyväksi nähdä, kuinka nopeasti oikeasti ajaa, kun auton oma mittari näyttää vähän mitä näyttää eikä viitsisi ihan vain varmuuden maksimoimiseksi ajaa alinopeutta tientukkeena.

_____

Sykemittari ja gps-pod ovat edelleen motivoineet liikkumaan luonnossa, tehokkaammin kuin ehkä muuten tulisi liikuttua. En kadu hankintaani.

_____

Ah, Ecolator – tuo pihamme kallis pienpuhdistamo… Nyt se on ollut pihassa vuoden ja neljä kuukautta. Enimmäkseen se on toiminut hyvin. Yhden kerran tuossa keväällä jouduimme ottamaan huoltoon yhteyttä, kun laite meni itsestään lomatilaan ja aiheutti hajuhaittoja. Huoltomies tuli ja päivitti ohjelmiston ja sen jälkeen pelasi hyvin. Kunnes nyt syksyllä alkoi taas haista. Huoltomies tuli ja havaitsi imeytysputken lakanneen vetämästä. Arveli, että joko putki on tukossa tai sitten maaperä ei vain ime vettä enää. Osoittautui, että kyse oli vain putkesta – kun laite tyhjennettiin ja putki puhdistettiin, homma alkoi taas toimia. Samalla huoltomies päivitti ohjelmistoa ja teki jonkinlaisia muutoksia itse laitteistoonkin, asensipa sihdinkin tukkeutumien välttämiseksi jatkossa. Tosin haju palasi pian. Soitin huoltoon ja sieltä neuvottiin kurkistamaan reaktoriin. Jos vesi on mustaa eikä ruskeaa, tarvitaan toimenpiteitä. Se oli mustaa. Reilun viikon kuluttua huoltomies soitti ja kyseli taustoja. Kuulemma sekin vaikuttaa ohjelmiston valintaan, että käyttövesi tulee porakaivosta. Ohjelmistoa siis pitänee säätää. Sanoi, ettei osaa sanoa, millä viikolla huolto ehtii paikalle. No, tähän saakka palvelu on toiminut hyvin, toivon mukaan nytkään ei tarvitse loputtomiin odotella tilanteen korjaamista, kun pihan tuoksut eivät juuri nyt ole niitä parhaita mahdollisia.

Stressiähän näistä omakotiasumiseen kuuluvista laitteista koituu, kun väkisinkin tulee aina jotain ongelmia. Kunnalliseen viemäriin kuuluminen olisi vaivattominta, mutta eipä täällä sellaista ole tarjolla, ja vaikka olisikin, hinnat ovat järjettömät. Kerrostaloonkaan ei tee mieli takaisin, kun muistaa, miten huonosti talonyhtiöt ainakin kaupungin asunnoissa huoltopuolta hoitivat. Kaipaan silti hieman aikaa, jolloin vesi tuli raanasta ja meni viemäriin eikä koko asiaa tarvinnut sen pitemmälle ajatella.

 

 

 

 

Kirjailija menee kauppaan ja näkee Pelle Miljoonan

Menin Keljon Prismaan Jyväskylässä. Koin ilmestyksen. Vastaan käveli noin kolmen metrin pituinen hahmo, joka näytti olevan rastatukkainen ja -pipoinen Pelle Miljoona. Pelle Miljoonan punk-musiikillisia saarnoja kuuntelin nuoruusvuosinani mankastani, ammentaen maailmankuvaa ja asennetta. Sittemmin vieraannuin Andien rinteillä -henkisestä uudemmasta tuotannosta, mutta tajuntani mytologisesa galleriassa Pelle Miljoonalla on ikuisesti oma paikkansa.

En lähestynyt tätä epäjumalallista ilmestystä. Mielessäni ei edes käväissyt sellainen mahdollisuus, että menisin länkyttämään hänelle, kuinka tohkeissani hänen tuotantoaan joskus vuonna punk ja kapina kuuntelin. En viitsinyt edes tuijottaa. Annoin Pellen ja hänen seurassaan olleen naisen kulkea rauhassa. Fanipoikuus ei sovi tyyliini, paitsi ehkä joidenkin naisartistien kohdalla – Debbie Harryn jalkoihin lankeaisin välittömästi, jos hänet tapaisin, Kate Bushista puhumattakaan. Itse asiassa tarttuisin Kate Bushin jalkoihin niin tiukasti, että minut pitäisi irrottaa rautasahalla ja paloöljyllä. Myös Katti Matikaisen esittäjän edessä voisin faniuteni nöyrästi tunnustaa. Katti Matikainen näyttää tältä:

Jälkeenpäin mielessä tosin käväisi, että kyseistä herraa olisi ollut luontevaa lähestyä kirjailijakollegana. Olenhan hänen tuotantoaankin lukenut joskus lukioaikoina, en tosin enää sen jälkeen. Olisin voinut kysyä, mahtoiko Pelle Miljoona ostaa Prismasta tomaatteja ja maitoa, vai jotain muuta. Mutta jäipä tekemättä.

Perin hämmentävää on toisinaan törmätä nuoruusaikojensa epäjumaliin. Mutta minkäs teet. Päivittäin sadat ihmiset näkevät Pelle Miljoonan. Tänään minä olin yksi heistä.

Taiteilijaelämää

Myönnän, että ajatus Pariisissa vietettävästä kirjailijaelämästä joskus houkuttelee… Tosin ei kai se vanha jengi siellä enää pyöri,haudassaan pyörivät vain Hemingwayt ja muut menneen maailman kynäilijät. Tuossa läheisessä kotikaupungissa ei niin erityisemmin houkuttele kapakkakeskeistä taiteilijaelämää viettää. Nykyään kun satunnainenkin bilettäminen tuhoaa luovuuden kuin DDT öttiäiset, ja luovuuden uudelleenkasvattaminen sen jälkeen on sisiliskomainen urakka.

Kapakoiden ja muiden rappiokliseiden sijasta turvaan toiseen suomalaiskansalliseen kliseeseen: luontoon ja siitä ammentamaani luovaan voimaan. Liikuntaa todellakin lisäsin viikko- ja päiväohjelmaani tuossa keväällä aika runsaasti, korkeaksi äityneen verenpaineen kannustamana, ja tokihan tuo vaiva sitten onkin helpottanut. Ulkoiluvaatteetkin piti ostaa, ja mies kun olen, myös Suunnon sykemittari ja siihen GPS-podi. Kuljetut kilometrit eivät ole todellisia, jos niitä ei voi mittarista tarkistaa. Se on tämän harrastukseni vähemmän lyyrinen puoli.

Terveysopillisen, kirjailijan maallista tomumajaa ylläpitävän liikunta-annoksen lisäksi lenkit sisältävät esteettisiä ulottuvuuksia, jotka tarjoavat jotain tajunnalle. Laajavuoressa on monenlaisia reittejä, joiden varrelle on kiitettävän paljon sijoitettu luonnollisia elementtejä, kuten puita, mäkiä, notkoja, soita ja vesistöjä sekä valikoima erilaisia säätiloja. Elikoitakin toisinaan voi nähdä ja kuulla, esimerkiksi hevosia ja niiden isommille poluille kylvämiä jätöksiä, joita hevosilla ratsastavat naiset eivät jostain syystä keräile kakkapusseihin. (Hevonenhan on tunnetusti muinaisen pahuuden ilmentymä, reliikki ajoilta, jolloin eläimet olivat suuria ja uhkaavia sauruksia eivätkä pieniä ja suloisia, kuten kissat nykyään – eivät ole ne enää entisenlaisia sapelihammaskammotuksia vaan vaarattomia mirrejä.)

Luonnossa pää latautuu. Joskus löytyy myös maagisia paikkoja, jotka aivan erityisesti sysäävät mielikuvituksen ison pyörän liikkeelle. Kun vielä seurana on muuan kirjallisuuden päälle ymmärtävä päivätyökollega (joka hänkin on pakottanut itsensä tuulipukuun ja pitkäaikaiselle kuntokuurille), voi luontokokemukseen yhdistää henkevän akateemisia keskusteluja esimerkiksi tekeillä olevasta romaanista.

Kammioon sulkeutuminen tai viinanhuuruisen taiteilijaelämän viettäminen ei siis kohdallani kirjoitusprosessia tehosta – ulkoilmasta on sanat ja lauseet noudettava, ne on ripoteltu sinne tänne metsään, ja tietysti myös rivien väleihin metsäisissä dialogeissa.

Tarkentuvien kausaliteettien konehuoneessa

Kun romaania alkaa kirjoittaa, luulee tietävänsä mitä tapahtuu ja miksi. Sitten tapahtuukin jotain suunnittelematonta ja juoni rimpuilee vääriin suuntiin, hajoaakin. Pitää miettiä uudestaan, piirrellä kaavioita, kirjoittaa selvityksiä siitä, mitä tarinassa oikeastaan tapahtui, tapahtuu ja on tapahtuva.

Yllättäen tässä toisessakin romaanissani asioita tapahtuu useammilla aikatasoilla. Lähtökohtana on nykyhetki, siitä sitten koukkaillaan vuosikymmenten taakse ja sieltä taas takaisin nykyhetkeen, joka kulkee kohti tulevaisuutta – pitkälti tietysti menneisyyden ehdoilla. Kausaliteettien ketjun on oltava ehjä, joskaan en vaadi omilta kausaliteeteiltani täyttä realistisuutta. Jotkut asiat ovat elämässäkin puoliksi unta, puoliksi totta, mikä näkyy myös kirjallisuudessa.

Kun huomaan romaanin nykyhetkessä tapahtuvan jotain, havaitsen että jokin syy tähänkin on oltava ja palaan tutkimaan menneisyyttä, kunnes huomaan jonkin minulta ohi menneen pikku tapahtuman ja kirjaan sen juoneen. Tosin yleensä tässä vaiheessa tämä pikkuinen tapahtuma käynnistää menneisyydessä uuden kausaliteettijäristyksen ja taas pitää ryntäillä säätämässä kaikkea kohdilleen.

Rasittavaa olla jumala.

Tarinan keskiössä on aina oltava primus motor, johon kaikki muu liittyy.

Yleensä se on nainen.

Elämäähän kirjallisuus heijastelee.

Välikuulumisentapaisenpoikasia

Kesä meni. Syksy tuli. Romaani numero 2 on vielä kesken. Kirjoitan sitä paraikaa aina joutessani ja nyt syyslomallahan ihan kivasti joutaa, jouluksi olen luvannut kustantajalle ekan version luettavaksi ja keväällä sitten pitäisi hioa valmiiksi. Kustannustoimittaja luki ekan puoliskon, sen valmiin alkupuoliskon siis, ja esitti hyvin positiivisia kommentteja, mikä on tietysti kannustavaa. Ja se elokuvaoptiokin tuli myydyksi ensimmäisestä romaanista eli Lumikosta, mikä on sekin mukavaa.

Havaitsin, että kirjoittaminen vaatii hyvää kuntoa. Niinpä sitten olen kuntoillut useamman kuukauden ajan, ja edelleen jatkan. Metsiä olen kolunnut, lähinnä reippaan maastokävelyn mutta enenevissä määrin myös varovaisen hölkän merkeissä. Jaksaa paremmin kirjoittaa kirjallisuutta kun eivät kädet tai muut raajat irtoile ruumiista korkean verenpaineen tai kehnon fyysisen kunnon vuoksi. Uuden fyysisyyden kunniaksi otin syyskuussa pysyväisluonteisen mustekuvan toiseenkin käpälään, pitkäänhän tätäkin asiaa tuli lykätyksi vaikka aina on ollut tarkoitus sellaisia ottaa, jahka sopiva aihe löytyy. Saatan ehkä kenties kukaties paljastaa joskus myöhemmin, millaisista kuvista on kyse. (Kesällä ottamani kuva näkyy osittain valokuvassa, joka on tuolla esittelysivulla.) Kirjallisuuteenhan ne tavallaan liittyvät, ja elämäänkin. Kirjallisuus heijastelee elämää ja elämä joskus kirjallisuutta, ja ne molemmat ovat eräänlaista unta vain, vaikka emme sitä tiedäkään ennen kuin heräämme ja madot meitä alkavat kutitella.

Jylkkäriin kirjoitin taas pitkästä aikaa kolumnin. Saa nähdä, jaksaako kukaan siitä pahastua. Koululaiset tuskailevat, kuinka saada kokoon esseeseen tarvittavat 500 sanaa, itse tuskailin, kuinka saada mahtumaan edes jollain tavalla kokonaisia ajatuksia, kun käytettävissä on vain 1900 merkkiä välilyönteineen. Piti pusertaa, tiivistää ja pohtia, mikä on olennaista. Ja raapaisuiksihan tuollaiset kolumnit jäävät, kun joka asiaan pitäisi esittää satakunta lisähuomautusta ja tarkennusta, mutta kolumnin tehtävähän ei olekaan käsitellä aihettaan kattavasti vaan herättää lukijat ajattelemaan asiaa tarkemmin – ja ehkä esittämään närkästyneitä vastalauseita.

oi mikä on tämä hiljaisuus

Kommenttiosastolla kysytään: “Miksi tässä blogissa on niin hiljaista? Minne Pasi on kadonnut? Uuden romaanin maahan?”

Juu. Sinnekin. Omaan versiooni Jyväskyläksi kutsutusta paikasta, joka seuraavassa romaanissa miljöönä toimii. Kirjoittaminen on hidasta, kun on paljon muutakin tehtävää – kirjoittamiseen käytettävä aika on ankka arjen alligaattorialtaassa. Ja blogittamiseenkin kyllästyy. Joskus blogitus auttaa ylläpitämään kirjoitusvirettä, nyt ylläpidän kirjoitusvirettä kirjoittamalla kirjallisuutta. Tosin luultavasti, jahka romaanikäsis on jokseenkin valmis, palaan tännekin sanoja kylvämään ja siten virittäytymään markkinointihenkiseksi. Sillä välin neuleblogit huolehtivat blogitarjonnan volyymista.

Toinen mahdollinen selitys on, että kuolin. Kun luette blogiani väärinpäin ja hypitte yli väärät kirjaimet, huomaatte että täällä lukee: “Pasi is dead.” Selvä merkki. Lisäksi kylpyhuoneen pyykkikorissa on vaatteitani. Olen siis ilmiselvästi hukuttautunut viemäriin. Tai jokin on minut sinne kiskaissut. Ehkä japanilainen kummitusnainen vänkkyräisine raajoineen ja krokotiilinkuiskauksineen.

Toisaalta blogihiljaisuus voi johtua siitä, että yritän verenpaineeseen kuolemisen sijasta syöttää itseni karhuille. Käyn siksi jokseenkin päivittäin ripeällä patikkalenkillä Laajavuoressa, seuranani muuan toinen liikunnan iloille antautunut verenpainehenkilö. Jostain sekin aika on otettava.

Turha yrittää tunnistaa, naamioidun täydellisesti vaihtamalla ennen maastoon menoa pitkän mustan nahkatakkini (johon vaihdoin sieluni joitakin vuosia takaperin) tuulitakkiin ja bootsit geelivaimennettuihin lenkkikenkiin. Toisinaan jopa käytän mustien farkkujen sijasta mustia ulkoilupöksyjä. Viimeistään sykemittari hihaan kiinnitettävine gps-paikantimineen vakuuttaa silminnäkijät siitä, ettei ehei, ei tuo kyllä Jääskeläinen ole. Jääskeläinenhän on se, joka istuu autossa ja huudattaa stereoista The 69 Eyesiä, Johnny Cashia tai Diabloa.

Tyyli siis kärsii, mutta kunto on noussut ja verenpaine laskenut. Laskelmoin niin, että elävänä kirjoittaa parempaa proosaa kuin kuolleena, vaikkakin kuoleman jälkeen jo olemassaoleva proosa yleensä katsotaan paremmaksi ja kirjailija itse nostetaan kaapin päälle, tai vaihtoehtoisesti unohdetaan kokonaan. Ajatelkaa nyt kaikkia niitä miljoonia unohdettuja kirjailijoita, joiden nimestä meillä ei ole pienintäkään hajua. Esimerkiksi Teuvo Länksyä ja Karoliina Lehmätornia. En tiedä, onko sellaisia kirjailijoita koskaan ollut olemassa, mutta juuri tätähän minä tarkoitan.

_____

Pääkanisteri Vanhanen on mitä suurimmissa määrin demokratian patsaan päässä istuva pulu.

_____

Niin, Lumikosta ja yhdeksästä muusta siis on nyt optiot myyty eräälle tuotantoyhtiölle, eli jos asiat sujuvat, elävää kuvaa saattaa aiheesta maailmaan vielä ilmaantua.

Missä ideat tulevat

Romaania kirjoittaessa useinkin tietää, mihin tarina on menossa, mutta joutuu jatkuvasti huomaamaan, ettei se sinne mennytkään. Ja välillä onkin sitten hankala sopeuttaa tarina johonkin pieneen, itsestään tapahtuneeseen muutokseen, kun kaikki alkaakin virrata eri suuntaan kuin aluksi oli tarkoitus. Pitää miettiä juonenkäänteet uusiksi ja kokeilla, sepittää, pähkäillä. Nytkin oli sellainen tilanne päällä.

Lähdin tänään ajelemaan kohti kaupunkia, tarkemmin sanottuna Simpy Tattoo -nimiseen liikkeeseen, mistä olin varannut ajan. Kun istuin autooni, cd:ltä alkoi soida Johnny Cashin levy, niitä loirilaisia cover-versiointeja. En ollut Cash-tuulella joten käänsin radion puolelle. Sielläkin soi Johnny Cash, ja vieläpä toimittamaani asiaan hassunhauskasti sopiva kappale, kaiken lisäksi pääsin mukaan juuri oikeasta kohdasta:

I focus on the pain
The only thing that’s real
The needle tears a hole
The old familiar sting
Try to kill it all away
But I remember everything

Johnny Cash siis yritti haudan takaa pelotella minut jäämään sittenkin kotiin. En uskonut häntä, ei kuolleita kannata kuunnella. Eivät kuolleet mitään kivusta tiedä, se on elävien yksinoikeus. Ja kun lojuin parin tunnin ajan tuolissa kuvitettavana (itse asiassa yllättävän miellyttävä kokemus), sain siinä sivussa ratkaistuksi erään juoneen liittyvän ongelman. Usein ratkaisut tulevat silloin, kun itse joutuu olemaan tunnin tai pari täysin joutilaana, esimerkiksi ylioppilaskoevalvonnoissa – tai sitten tatuointiliikkeen tuolissa. Hammaslääkärin tuolissa en kuitenkaan ole koskaan ideoita saanut, ellei erilaisia mielikuvituksellisia pakosuunnitelmia lasketa.

_____

Ja nyt sitten lähdenkin tapaamaan erästä tuottajaa, Lumikon ja yhdeksän muun filmatisoinnin tiimoilta.