Kirjailija lukemassa aineita
Jotkut elävät Suomessa kirjoittamalla kirjoja. Jotkut tienaavat hyvin. He ovat poikkeuksetta tehneet sopimuksen Mefistofeleen kanssa. (Mefistofeles ei suostu edes neuvottelemaan useimpien kirjailijoiden kanssa, mutta esimerkiksi Paasilinnan luona hän kuulemma käy joka ilta saunomassa ja paistamassa makkaraa.) Loput ovat antaneet siirtää sisälleen oravan ruoansulatusjärjestelmän ja syövät käpyjä. Kävyt ovat ilmaisia, ja puun juurella asuva kirjailija löytää niitä helposti.
Toiset kirjailijat käyvät päivätöissä. Minä olen yksi heistä. Siirrän päivittäin syvää viisautta teineihin, jotka katsovat minua vakavan näköisinä ja salaavat kohteliaasti sen, että todellisuudessa vain odottavat ruokatunnin alkamista. Tällaista toimintaa kutsutaan “opettamiseksi”. Useimmiten pidän opettamisesta, koska opettamani lukioikäiset teinit ovat jo lähestulkoon ihmisiä, toisin kuin yläasteikäiset, jotka yltävät parhaimpina päivinä kultaisennoutajan tasolle.
Aineiden lukeminen ja korjaaminen sen sijaan muistuttaa kokemuksena useimmiten, ensimmäisen parituntisen jälkeen, silmien työntämistä penkkihiomakoneeseen. Penkkihiomakone on tämän näköinen laite:
Olen tänään korjannut muutaman tunnin ajan aineita. Päässäni alkoi pyöriä musiikkivideo, joka ei liity mitenkään aineiden korjaamiseen. Alitajuntani kuitenkin yrittää kertoa jotakin. Musiikkivideo näyttää tältä:
Filed under: Aiheeton
Kultainen noutajahan on fiksu ja ystävällinen, pärjäisi varmaan sinunkin luokallasi. Tosin ne aineet voisivat olla asenteellisia. Mutta silti hauskoja.
Onkohan koirakoulun haukunkielen lehtorilla hyvä palkka. Ajatella, iso kasa lihaisia luita kerran kuussa. Siinä olisi penkkihiomakoneellakin töitä.
Minä olen ainakin border collien tasolla. Paimennan tyhmiä ykkösiä. Teen myös omaa merkkijauhelihaa.
Juuh, kultaiset noutajat ovat ihania, ja yläasteikäiset samoin.