Kirjamessuzombi 2

Tulin juuri Jyväskylän kirjamessuilta. Oliko kivaa? Oli ja ei. Kivaa ei ollut lähteä hyhmäisenä sunnuntaiaamuna, levottomasti nukutun yön jälkeen, tapahtumaan, joka etukäteen mielessä näyttäytyi meluisana ja hermostuttavana. En pidä massatapahtumista, niissä pitäisi olla aina hieman humalassa, jotta hälinä ei kävisi hermoille. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä paikalle vasta puoli tuntia ennen omaa esiintymistä, jotta pääsisin lavalle asti ryytymättömänä ja tyttömäisen hehkeänä. Aamuksi tuli kuitenkin sovittua haastattelu, ja puoli 11 tapasinkin väsyneen oloisen toimittajan, joka teki minusta henkilökuvan Turun Sanomiin.

Seuraavat kolme ja puoli tuntia olivat silkkaa survivalia. Kiersin kehää kirjatiskien keskellä ja sain ensimmäiset 20 minuuttia kulumaan tekemällä hyviä ostoksia. Lapsille tuliaiseksi Aku-pokkari ja Kunnaksen Yökirja, itselle Aku Ankan Juhlasarjat 5, David Lynchistä kertova kirja ja Persepolis 2 -sarjakuva. Sitten piti vain tappaa aikaa omaa vuoroa odottaessa. Onneksi ihanainen kustannustoimittajani johdatti minut lopulta kahvin ja pullan ääreen ja loi näin rauhallisen keitaan hermostuttavan messumaailman keskelle. Tosin olin jo tässä vaiheessa hieman zombahtanut enkä oikein tiennyt, olisinko pullan sijasta sittenkin haukannut jonkun aivoja.

Olen sitä mieltä, että kirjailijoille pitäisi kirjamessuilla pystyttää oma pomppulinna, jossa sitten voisi hyppiä, loikoilla ja seurustella kollegiaalisesti. Myös keinotekoinen kohtu voisi toimia. Tai ehkä kustantajat voisivat rakennuttaa ylisuuret lastenvaunut, joissa kustannustoimittajat voisivat työnnellä kirjailijoita ympäriinsä ja nukuttaa heidät väsymyksen tullessa. Lukijat voisivat sitten kurkistella vaunuihin ja ihastella nukkuvaa kirjailijaa.

Siinä vaiheessa kun pääsin lavalle, olin paitsi zombi, myös käheä. Messujen ilmasto jotenkin vei ääneni ja kuivatti elimistöni (nahkatakki päällä kiertely ei välttämättä ollut hyväksi). Mikael-lavan edustan tuolit olivat koko lailla täynnä ihmisiä (ja seassa oli ihmisten lisäksi myös Lyseon teinejä), eli esiintymään oli mukava mennä, joskin minua haastatelleen toimittajan (Eila Tiainen) mukaan olin lyhytsanainen. Ehkä niin; kun ääni on katkolla ja aivot ovat jotenkin kuivahtaneet, ei tule niin helposti puhutuksi laveasti ja rönsyilevästi. Toisaalta joihinkin kysymyksiin on vaikea vastata muuten kuin “niin”, kun kysymys itsessään sisältää jo jokseenkin valmiin vastauksen.

Ihmisten tapaaminen on mukavaa, varsinkin silloin kun saa itsensä edes hetkeksi herätetyksi zombitilasta. Tapasin juuri ennen esiintymistäni kaverin vuosien takaa, miehen joka opiskeli ensin teologiaa ja päätyi lopulta esiintyväksi taikuriksi. Esiintymisen jälkeen tapasin erään toisen vanhan kaverin äidin, joka antoi positiivista palautetta esiintymisestäni Nadjan huoneessa. Sitten tuli muitakin ihmisiä, jotka halusivat nimikirjoituksia ja omistuskirjoituksia kirjoihin.

Minun jälkeeni lavalle kiipesi kirjailijatar Sofi Oksanen. Tapasin vaihtotilanteessa Hänen Viehkon Goottiutensa, joka kertoi kokeneensa lehmävertaukseni messuliitteessä paikkansapitäväksi. Olisi ollut mukava jutella Sofin kanssa pitempäänkin tai ainakin jäädä seuraamaan hänen esiintymistään, mutta siinä vaiheessa piti rientää Atenan osastolle kirjoittamaan omistuskirjoituksia. Näin se käy: messuilla kirjailijat tapaavat ja moikkaavat toisiaan kiireen keskellä, kunkin kiiruhtaessa aikataulun mukaisesti paikasta toiseen.

Jos tekisin jotain johtopäätöksiä lukijakunnastani sen perusteella, millaiset ihmiset tulevat pyytämään nimi- tai omistuskirjoitusta kirjaan, sanoisin lukijakuntani koostuvan pääasiassa naisista - ja vieläpä kaiken ikäisistä naisista, mikä on ilahduttavaa; teinien ja keski-ikäisten lisäksi Lumikkoa ovat tulleet positiiviseen sävyyn kommentoimaan myös eläkeikäiset ja jopa jotkut selvästi harmaantuneet seniorit.

Tähän kohtaan on pakko lisätä, että tunnen suurta kammoa sanaa “keski-ikäinen” kohtaan. Minusta keski-ikäisyys ei ole niinkään ikä kuin asenne. Varsinkin ilmaus “keski-ikäinen mies” suorastaan tihkuu negatiivisia mielikuvia. Erään lehden lööpissä Kirsi Piha totesi, että “keski-ikäisten miesten aika politiikassa on ohi”. Ymmärrän kyllä, mitä hän tarkoittaa, mutta minua hieman hätkähdytti se, kuinka positiiviselta ja riemukkaalta hänen toteamuksensa minunkin korvissani kuulosti - ikään kuin keski-ikäisissä miehissä todella tiivistyisi maailman koko pahuus ja pysähtyneisyys. Samoin sana “vanhus” on leimaava ja ahdistava. Se pitää sisällään ajatuksen siitä, että ihminen on jotenkin muumioitunut ja alkanut vain odotella (kaiken mahdollisen elämänviisautensa rauhoittamana) omaa kuolemaansa ja viettää päivänsä lähinnä keinutuolissa tai sängyn pohjalla. Monissa 70-vuotiaissa on enemmän riehakkuutta ja kapinallisuutta kuin joissakin teini-ikäisissä (jälleen yksi ikävä sana), ja käytännössä joku ihminen voi olla jo 18-vuotiaana asenteiltaan keski-ikäisempi kuin joku toinen, joka ikävuosiensa perusteella joutuu jo kantamaan keski-ikäisyyden harmaata viittaa.

Kun olin kirjoitellut muutamat omistuskirjoitukset Atenan standilla, olin siinä määrin ryytynyt, kurkkukipuinen ja nälkäinenkin, etten jaksanut enää lähteä jahtaamaan mahdollisia tuttuja, ja lähdin pois.

_____

Päässä on muuten parin viime viikon ajan soinut tämä Malice Mizerin biisi, jossa kaikenlaiset oudot elementit yhdistyvät merkillisen viehättävällä tavalla: