Sanovat, että menneen elämänsä näkee pikakelauksena kuoleman hetkellä. Jossain määrin sama pitää paikkansa myös työhuoneen siivouksen suhteen.
Viimeiset viikot ovat olleet aika isojen järjestelyjen aikaa. On selvitetty jätevesiasioita ja tilattu lopulta kallis mutta ilmeisesti tehokas järjestelmä (jonka pitäisi tulla kesäkuun loppuun mennessä). On havahduttu sähkön kallistumiseen ja talon kehnon ilmanlaadun pysymiseen kehnona ja tilattu ilmastoiva ilmalämpöpumppu (jonka pitäisi tulla ensi viikolla). Viimeiset päivät ovat olleet pienempien järjestelyjen aikaa. Poika oli lähdössä koulun kanssa pyöräretkelle ja piti viimeinkin korjata sen pyörä ajokuntoon. Ja sitä ilmalämpöpumppua varten piti siirtää iso vaatekaappi pois eräältä seinustalta. Raahasin sen itsekseni työhuoneeseen muistaen lämpimästi pyramideja rakentaneita kollegoita. Seurasi ketjureaktio (ja selkäkipuja). Työhuoneen vaatekaappi piti korjata paremmaksi ja siirtää lastenhuoneeseen. Ja lastenhuoneesta piti siirtää yksi hylly keittiöön. Ja kaiken päälle piti siivota koko työhuone, jotta täällä voisi kirjoittaa romaania kunnolla ja jotta löytäisin siinä sivussa joitakin kadoksissa olleita päivätyöpapereita. Nyt on sitten hikikin ja taidan mennä katsomaan telkkaria.
Mistä tulikin mieleen digiboksissa yhä odotteleva Hemingway-dokumentti. Luultavasti Hemingway ei koskaan siirrellyt komeroita tai tilaillut ilmalämpöpumppuja. Sen sijaan hän ampui kiväärillä eläimiä kuoliaaksi ja eli vaarallisesti. No, kyllähän komerokin voi päälle kaatua, jos niikseen tulee, ja selkäkin voi tulla perin kipeäksi, eli samoilla linjoilla ollaan.
_____
Tiedoksi tulevaisuuden kirjallisuudentutkijoille: heitin roskiin viimeisimmän novellikokoelman kommenteilla varustetut tulosteet, eli turha sitten etsiä niitä mistään minua käsittelevään tutkimukseen. Jos aiotte jotain saada talteen, kannattaa tulla hakemaan niitä nyt, vaikka olen vielä elossa ja suht tuntematon eikä minun tuotannostanikaan ole tekeillä muita tutkimuksia kuin yksi gradu. Ei ole varaa säilyttää kaikenlaisia papereita, vaikka jälkipolvet niitä varmasti sitten kaipaisivatkin.
Filed under: Aiheeton
Se on se talon sisäinen perhosefekti. Jos vaimo sanoo ohimennen, että siirtäisitkö tuota painavaa nahkatuolia hieman vasemmalle, niin kahden päivän kuluttua olet teho-osastolla toipumassa huonekalujen siirtorumban aiheuttamasta henkisestä ja fyysisestä ylirasituksesta.
Etkä enää koskaan löydä lempisohvaasi etkä sitä oloasuasi, johon olet syvästi kiintynyt jo rippikouluaikana.
Ainakin minun rippikouluaikana kiinnyttiin ihan muihin asioihin (eivätkä ne olleet kovin henkistä laatua).
Minua itse asiassa kyllä kiinnostaisivat nuo novellikokoelman kommenteilla varustetut tulosteet. Harmi, että heitit ne pois, olisin mieluusti ottanut ne ihan oppimistarkoituksessakin. Ja mistäpä sen tietää, vaikka minusta joskus kuoriutuisi kirjallisuudentutkija.
No, W, sinun vain pitää tehdä niin kuin erään J. – P. Koskisen novellin kirjallisuudentutkija, joka keräsi yhden kirjailijan tekstejä kaikkialta, minne ne olivat hävittämisen jälkeen kierrätettyinä päätyneet.
SKS:n kirjallisuusarkistoon voi taltioida sellaista, mikä sinun tapauksessasi luultavasti tosiaan tulee kiinnostamaan tutkijoita. (Eli en siis vinoile, vaan tarkoitan tosissani, että poisheittämisen sijasta voisit heittää sinne.)
Joo, muistan sen novellin. Kuulostaa kyllä melko työläältä tavalta saada aineistoa tutkimuksiin.
Niin, ja kiitos inspiraatiosta. (Toivottavasti kommenttikenttäsi tukee html-linkkejä.)
Njaa. No, minä jo heitin ne pois. Ja vieläpä roskiin, en paperinkeräykseen, kun en halua naapuruston pentujen penkovan papereitani.
Tutkijat varmaan kiinnostuvatkin, mutta ovatko ne kirjallisuuden tutkijoita vai psykiatrian…? (”Vähittäisen sekoamisen merkit kirjailijan tekstinprosessoinnissa” tms.)
Hmp, eikö kirjailijan aina pidä olla päästään vialla? Minulla todettiin joskus EEG:ssä jotain, mitä neurologi ei osannut tulkita. Eiköhän siellä oireillut luovuus. Puhumattakaan paniikkihäiriöstäni, täytyy olla hyvä mielikuvitus, että keksii pelätä kaikkea. (ja kuka tervejärkinen viitsisi tuhlata elämästä kirjoittamiseen niin paljon aikaa, jonka voisi käyttää elämän elämiseen?)
Oh well, minkäs sille voi. Ajattele, nyt on mennyt Suomen arvokasta kirjallisuushistoriaa banaaninkuorien ja jogurttipurkkien mukana kaatikselle. Sellaista se on.
Veikkaan, että jos psykiatrit alkaisivat tutkia kirjallisuutta ylipäänsä tuosta näkökulmasta, he pian itsekin sekoaisivat – liiasta aineistosta. Saattaisi olla parempi, ettei psykiatreille ja psykologeille annettaisi lainkaan fiktiivisiä kirjoja luettavaksi.