Kulutusyhteiskunta kuluttaa kuluttajaa

Perkele. Vuosi sitten auton ilmastointi levisi. Jokin säätömoottori meni rikki. Onneksi myyjäliikkeen suullinen takuu piti enkä joutunut itse maksamaan vastikään hankkimani Primeran korjausta paikallisessa merkkikorjaamossa. Yhtä vuotta ja yhtä kuukautta myöhemmin sama vika palasi – kuukausi osan takuun päättymisen jälkeen. Uskaltauduin arvelemaan, josko osan voisi olettaa kestävän pitempään ja saisin armoa maksumiehen roolissani. Arvelin väärin, pankkikortti vingahteli 300 euron edestä. Yksi syy joustamattomuuteen kuulemma oli se, että edellisen korjauksen maksoi eri taho vaikka auton omistaja onkin sama. Toinen syy oli epämääräinen ajatus siitä, että osat nyt vain hajoilevat tai jotain sellaista. Koska itse osan osuus oli noin sata euroa ja suurin osa hinnasta muodostui työn hinnasta, en jaksanut ryhtyä nillittämään enempää.

Korjaus tapahtui kahdessa osassa. Ensin vein auton tutkittavaksi ja kävelin korjaamosta töihin ja iltapäivällä töistä korjaamoon hakemaan autoa välillä kotihoitoon. Osa tilattiin. Pari päivää myöhemmin vein auton korjattavaksi aamulla, kävelin töihin ja iltapäivällä kävelin korjaamoon hakemaan autoa. Maksoin, lähdin, ihmettelin ilmastoinnin outoa käytöstä. Pian havaitsin, että ilmastointia riivasi sama vika kuin ennen korjaamistakin, eli ilmastointi ottaa säätöyritykset lähinnä varovaisina ehdotuksina ja saattaa totella niitä tai toisaalta tehdä jotain aivan muutakin. Ihanaa. Soitin merkkikorjaamoon ja selitin tilanteen. Puolentoista viikon kuluttua korjauskierros alkaa sitten alusta. Tällä kertaa en kyllä aio maksaa ihan helposti lisää, kun tämä ensimmäinen korjauskerta osoittautui sudeksi – mitä en merkkikorjaamolta ikinä olisi odottanut, siinä määrin laadukasta joskin myös tyyristä on palvelu ollut tähän saakka.

Uudehkon (2004) auton korjaamiseen menee ajan ja hermojen lisäksi niin paljon rahaa, että välillä todella mietin, tarvitsenko sitä ihan todella. Tarvitsen. Ilman henkilöautoa en pääsisi töihin enkä viemään lasta hoitoon enkä ruokakauppaan hakemaan kolmea kassillista ruokaa kolme kertaa viikossa enkä hakemaan lasta hoidosta enkä takaisin kotiin. Jos olisin lapseton, voisin ehkä jollain tavalla harvakseen kulkevia bussilinjoja käyttääkin, ruokaostoksetkin olisivat kannettavissa mitoissa, mutta lapsen kanssa eivät ristiin rastiin suuntautuvat singahtelut yksinkertaisesti julkisilla onnistuisi. Pitäisi jättää lapsi kotiin ja jäädä itse myös ja ostaa kallista ruokaa lähikaupasta, jonka valikoimat eivät perheen ruokavalioita mahdollistaisi. Paitsi että kun en kävisi töissä, ei tulisi rahaakaan eikä tarvitsisi enää käydä koskaan ruokakaupassa. Hiiriä söisimme.

Tilanne olisi toki toinen, jos asuisimme kaupungin reunalla, päiväkoti olisi työmatkan varrella ja työpaikka siellä, missä se on nytkin. Mutta eipä lapsiperheellä nyky-Suomessa ole välttämättä varaa kaupunkiomakotitaloihin. Kerrostalo ei lapsille sovi, ellei ole niin kallis paikka, että pultsarit ja rähinänarkit pysyvät kaukana – ja silloin siihen ei taaskaan ole varaa.

Netistä ostetut silmälasit ovat ok. Monitehoihin tottuminen vei aikansa, mutta nyt ei enää tunnu oudolta. En kylläkään ole ihan varma, onko monitehoisuudesta todella hyötyä. Lähinäkökohdat laseissa kun kuitenkin saavat kaukaisemman kohteen hämärtymään ja linssit koko näkymän kupruilemaan, jos sitä ei katso moniteholasitavalla eli päätä, ei silmiä, käännellen. Eli tuntuu ehkä sittenkin oudolta, vähän. Voi olla, että kun budjetti sallii (kiitos auton, se ei tosin salli mitään ylimääräistä ihan pian), hankin netistä toiset, ihan vain yksitehoiset lasit tuolla ulkona liikuskelua varten.

Reilu kuukausi sitten tulin ostaneeksi satukirjan Huuto.netistä. Myyjänä oli yritys, mikä oli hieman outoa, koska luulin Huuto.netin olevan yksityishenkilöiden osto- ja myyntipaikka. (Myöhemmin huomasin, että sama kirja oli myynnissä ihan oikeissa nettikirjakaupoissa samaan hintaan.) Sain tilausvahvistuksen, jossa toimitusajaksi luvattiin reipas viikko, ja maksoin kirjan hinnan. Kun kirjaa ei alkanut kuulua, lähetin muutaman kyselyn, joihin aina vastattiin selityksillä (joku oli ollut sairauslomalla) ja lupauksella pistää kirja matkaan ensi tilassa. Kuukauden jälkeen katsoin “noin reippaan viikon” jo kuluneen ajat sitten ja peruin kaupan. Laitoin samalla myyjän tunnukselle negatiivista palautetta järjettömästä toimitusajasta (jota ei siis missään vaiheessa perusteltu järkevästi). Sain sähköpostitse pahoittelut viivästymisestä ja lupauksen, että halutessani voisin tilata yrityksestä jotain muuta vähän isomman summan edestä. En halunnut muuta kuin maksamani summan takaisin, minkä kerroinkin. Siitä on nyt muutama päivä, vielä rahoja ei ole tilillä näkynyt, mutta kaipa ne ovat tulossa.

Kiintoisaa tässä on se, että yritys myy Huuto.netin sivuilla käytännössä tavaroita, joita sillä ei vielä ole. Eli kun joku tilaa tuotteen X, yritys saattaa vasta siinä vaiheessa laittaa itse tilauksen kyseisestä tuotteesta menemään ja toimittaa tuotteen asiakkaalle vasta sitten, kun itse on joskus tuotteen – ehkä pitkänkin odottelun jälkeen – saanut. Yrityksen kanssa asioiva pääsee siis parhaimmillaan odottamaan kaksi erillistä toimitusaikaa. Ikävää bisnestä, mutta ei niin ikävää kuin kyseisen yrityksen tapa kostaa saamansa negatiivinen palaute antamalla negatiivista palautetta asiakkaalle. Eli kun minä kritisoin yli kuukaudeksi venynyttä toimitusaikaa (jonka oli luvattu olevan “reipas viikko”),  yritys kosti saamansa palautteen laittamalla minun Huuto.net-tunnukselleni negatiivisen palautteen, joka siis voi haitata mahdollista kaupantekoa Huuto.netissä (jonka kautta olen kuluneen vuoden aikana ostanut mm. pari kirjaa ja kameran objektiivin). Lapsellista ja luiskaotsaista toimintaa.

Onneksi Huuto.netin ylläpito poisti saamani negapalauteen, jollaista tosin on saanut moni muukin. Yrityshän erikseen kieltää omissa tiedoissaan toimitusaikojensa kritisoimisen, koska omistajien mielestä ilmeisestikään ilmoitettua pidemmät toimitusajat eivät suinkaan ole negatiivinen ilmiö. Haloo: ehkä kannattaisi myydä nettihuutokaupan kautta vain sellaisia tuotteita, joita itseltä löytyy. Voisinhan minäkin laittaa myyntiin vaikka yksisarvisen ja sitten kun joku sen ostaisi ja maksaisi, lähtisin vasta sellaista etsimään. Kun yksisarvisen ostaja valittaisi, ettei ostosta näy, selittäisin, että yksisarvisia nyt vain on vaikea löytää ja siksi pitää vain kiltisti odottaa ja muistaa olla valittamatta, ettei vain iske kosto.

Ei joudu tällaisten asioiden kanssa tappelemaan pelikaani, joka merellä nokka auki liihottaa.