Luin John Ajvide Lindqvistin romaanin Ystävät hämärän jälkeen, kun sitä niin paljon kehuttiin ja ihmeteltiin. Kovat myyntiluvut, ja vuoden kirjaksikin se on jossain naapurimaassa valittu. Kirjassa on paljon sivuja ja kyllähän sitä luki, mutta mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi tuli, että kyseessä on jälleen kerran yksi näistä kirjallisuudellisista sensaatioista, joissa ei lopulta ole mitään uutta sellaiselle, joka on nähnyt samanlaista samuutta jo aivan kylliksi.
Kirja on kirjoitettu sujuvasti, mutta mitään erityistä kerronnan taitavuutta en siitä löytänyt – Milan Kundera on taitava kertoja, samoin pari muuta, mutta Lindqvisthän kirjoittaa ihan perustyylistä proosaa, vieläpä sitä lajia, jota itse asiassa on erityisen nopea ja helppo kirjoittaa. (Välillä juonenkuljetus toi mieleen jopa takavuosien Yöjuttu-viihdekauhulukemiston, eräänlaisen kauhuversion Jerry Cottoneista.)
Vampyyyrikertomushan romaani on, ja sen ainoa juju on siinä, että vampyyrikertomus sijoittuu Ruotsin arkisiin lähiöihin ja sisältää myös koulukiusaustematiikkaa. Jos joku tuosta nyt riemastuu, ilmeisesti hänen edellinen ja ainoa vampyyrikirjansa on Stokerin kirjoittama, sillä esimerkiksi Stephen King on kirjoittanut samanlaisia kirjoja jo kauan. Aika pitkälti Lindqvistin tyyli tuleekin kuvailluksi, kun sanotaan sen olevan skandinaavista Kingiä, jossa on mukana roiskaus Matti Yrjänä Joensuuta urbaaneine rikosdraamoineen.
Niin, ja Suomessahan näitä urbaanin arkisia vampyyrikertomuksia on kirjoitellut Boris Hurtta, jonka Elävien ja kuolleiden kesä tuli aikoinaan hyvinkin noteeratuksi genrediggareiden keskuudessa mutta jota ei jostain syystä kuitenkaan valittu vuoden kirjaksi tai myyty valtaisia määriä. Eli on pakko sanoa, ettei Ystävät hämärän jälkeen -romaanissa ole mitään sellaista, mitä ei olisi tehty tuhat kertaa jo aikaisemmin. Joku valtavirtatyyppi on vain sattunut eka kertaa elämässään lukemaan modernin kauhuromaanin…
Filed under: Aiheeton
Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, Ken kuolleita kutsuu – esimerkkejä kotomaasta myös….
En jaksanut lukea kirjaa, sen sijaan näin elokuvan ja pidin siitä paljon. Siinähän on muuten Lindqvistin oma kässäri. Paksusta kirjasta on tehty alle kaksituntinen elokuva, joten ehkä leffasovituksessa on otettu löysät pois ja saatu tarina toimimaan tiiviimpänä.
Luin tuota sellaiset 50 sivua ja lukeminen tyssäsi kutakuinkin Pasin ilmoittamiin syihin.
Toisaalta: joskus genrekirjallisuuden breikkaaminen tapahtuu juuri näin. Suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole goottilaista tai muutakaan vahvaa realismi-irtoista perinnettä, joten vaaditaan uusia teoksia, jotka opettavat yleisölle lajityypin alkeet.
Heips! Nata pakotti minut aktivoitumaan meemin avulla, ja nyt pistän meemin ilosanomaa eteenpäin. Ole hyvä!
Marko Hautalan Itsevalaisevat-kirjan kohdalla taas kirjallisuuspiirit eivät ole tajunneet, että kysessä on kauhukirja. Olen lukenut arvosteluja, joissa on puhuttu hienosti metaforista ja jungilaisista varjoista, mutta kukaan ei ole tajunnut, että kirja on kalakultteineen lähes täysiveristä Lovecraftilaista kauhua. Ainakin minulle tulivat mieleen Varjo Innsmouthin yllä ja Dagon kun luin Itsevalaisevia.
Jussi, tajusin tuon Lovecraft-yhteyden itse vasta, kun minua pyydettiin esittelemään eräässä aikakauslehdessä itse valitsemani novelli, ja päädyin Lovecraftin “Dagoniin” (oli ainut tarpeeksi lyhyt lehden antamissa raameissa). Sieltä lapsuudesta ne vaikutteet hiipii.
Kapinoin aluksi itsekin sitä, että kirjani olisi puhdas kauhuromaani, mutta eihän sitä kirjailijalta kysytä, eikä pidäkään kysyä.