Eilen kävelin kotona kirjahyllyn ohi. Katsoin muutamaa uutta kirjaa, jotka olen syksyn varrella ostanut odottamaan lukuvuoroaan. Ne kiinnostaisivat kyllä, mutta kun sitä omaa pitäisi kirjoitella ja silloin toisten kirjoittamien kirjojen lukeminen on pelottavaa. Entä jos vastaan tulee oma idea jo käytettynä, tai jokin ratkaisu, jota ei malta olla varastamatta? Riski on liian suuri otettavaksi.
Sitten näin kaikki ne kirjat hyllyssä ja myös kauempana olevat hyllyt. Osan kirjoista olen lukenut, suurta osaa en. Siinä ne kuitenkin odottivat, vaateliaina kuin paperiset vauvat, soimaten ja syyllistäen, muistuttaen siitä etten luultavasti koskaan ehtisi lukea niitä ja antaa niiden kasvaa mielessäni kokonaisiksi tarinoiksi. Ne eivät ole kovin ikuisia, paperi murenee niiden kirjainten alla ja pudottaa sanat tyhjyyteen, mutta vielä vähemmän ikuinen on ihminen, jonka liha syöksyy komeettana kohti rappiota ja hautaa.
Tajusin äkkiä vihaavani kirjoja. Mitä väkeä me olemmekaan, me kirjailijat! Näpertelemme kärpäsloukkuja ihmissieluille ja varastamme aikaa, sitä samaa aikaa jota voitaisiin kuluttaa elämiseen, rakastamiseen, kosketuksiin, keskusteluihin… Erotamme ihmiset rakkaistaan kuin väliaikainen kuolema. Älä lähesty äitiäsi, lapsi, hän lukee. Älä kosketa rakastettuasi, hänellä on kirja sylissään ja se lumoaa hänet paremmin kuin sinä ikinä, tylsine tunnustuksinesi, onttoine aneluinesi. Lähestymme lukijoitamme kuin basaarin lipevät ja meluisat mattokauppiaat, vaateliaat sanamatot käsivarrella – ostakaa herra, ostakaa rouva, ostakaa kauniisti kudottuja ajatuksia ja unelmia, tällä sanamatolla voitte liitää pilviin, hintana on vain palanen aikaa jota ette koskaan saa takaisin, ja kun matka on ohi, seuraa pehmeä laskeutuminen multaiseen todellisuuteen…
Lopettakaa heti kirjojen lukeminen! Polttakaa kirjat! Niiden materiaali on vainajan haperoa lihaa, harhaisen kalmainen kosketus, joka vetää teidät mukanaan sanojen taakse ja peittää luisin suudelmin.
Filed under: Aiheeton
Kirjoita nyt vain äkkiä se hemmetin kirjasi, että pääset lukemaan muidenkin väkerryksiä ja nauttimaan oikeasta elävästä elämästä!
Eri asia on se, että tässä pimeydessä ei sitä elämää näy missään, vaikka ei lukisi eikä kirjoittaisi eikä juuri hengittäisikään.
Minun kirjaniko se sinua tuijotti? Se on ihan suunniteltu juttu, kirjoitin sen siihen mukaan silloin ihan alunperin.
Oi kyllä, Tiina, se on yksi niistä! Toistaiseksi olen tyytynyt katselemaan siitä vain kuvia, itse tekstin lukemista ja sen tuomaa täyttymystä joudun lykkäämään – mutta kuten sanotaan, “tosirakkaus odottaa”…