Taannoin arvioin objektiivisesti kirjoittaneeni nipun kakkelia. Sitten säädin päätäni ja vähän tekstiä ja se alkoi taas tuntua ihan hyvältä. Jos teksti tuntuu kakkelilta, ei siihen pysty kirjoittamaan jatkoakaan kun motivaatio on jossain ahdistelemassa haikeasti huutelevia kuoveja eikä siivittämässä luovaa työtä. Jotkut painavat eteenpäin taakseen katsomatta mutta minä tutkin koko ajan jo kirjoittamaani tekstiä, etsien siitä niin järkeä kuin vikojakin. Se tekee kirjoittamisesta kirotun karikkoista. Eläminen on paljon helpompaa. Uusi päivä tulee, vaikka ei tekisi mitään – tai vaikka tekisi mitä. Paitsi lopulta.
Juonien punominen on hankalaa. Alussa on säkillinen toisiinsa liimautuneita mielikuvia ja jonkinmoinen ajatus siitä, millainen ajatus tarinan sydämessä on. Sitten suurin osa mielikuvista ja ennalta kaavailluista juonenkäänteistä pitää heittää pois. Ja sitten, kun teksti vie minne vie, pitääkin yhtäkkiä etsiä henkilöhahmoille uusia motiiveja tehdä, mitä he tekevät, ja kaikki hajoaa käsiin kuin jogurtista rakennettu hirvi tai epätoivoinen kielikuva, jollaisia jotkut kuulemma synnyttävät. Iskee epätoivo. Maailma on täynnä kirjoja, mitä niitä lisäämään kakkelikirjallisuudella joka ei ota syntyäkseen. Kun lukee arvosteluja toisten kirjoista, niissä on aina kaikkea hienoa ja kultturellia. Ja kun menee katsomaan omaa tekstiä, siinä on joku tyyppi, joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miksi. Perkele, sanoo hyllyssä istuva pieni ankka, eikä kirjailija voi kuin nyökytellä.
Eilen kirjoitin iltasella vielä kerran selostuksen uuden romaanin juonesta. Tajusin, että palasin sittenkin takaisin niihin asetelmiin, joita alunperinkin kaavailin. Kirjoissahan voi tapahtua kaikenlaista, mutta joskus kirjoittaessa joutuu saman hitaan jatkumohakuisuuden valtaan, josta elävätkin ihmiset usein kärsivät. Muutokset eivät onnistu, suunnitelmat jäävät toteuttamatta, mitään ei oikein tapahdu. Kaikki vain jatkuu. Samanlaisena. Ikuisesti. Kunnes viikatetypy tulee ja sanoo, että toivottavasti muistit elää, se on nyt nimittäin loppu.
Tosiasiassa elämässäkin tulee asioita koko ajan nurkan takaa. Hyviä, pahoja ja rumia. Ja kauniita. Ja ihmiset tekevät kaikenlaisia juttuja, mukavan holtittomasti. Hyppäävät yhtäkkiä pystyyn, laulavat kummallisen pikku laulun ja työntävät sormen muukalaisen sieraimeen. Tai jotain vähemmän järkevää. Siksi kirjassakin pitää voida tapahtua asioita. Kirjoissa asiat vain pitää perustella paremmin, tai kustannustoimittaja lyö bambukepillä ja huutaa että ei helvetti, ei tässä tällaista voi yhtäkkiä tapahtua, kirjoita sinne alkuun valmistelevia juttuja. Mutta tosiaan kun sen henkilöhahmon sisältä saa ryömityksi ulos, sen voi tönäistä pirulliseen tilanteeseen ja seurata itse sivusta, miten kurjan käy.
Kun kirjoitan, minulla on koko ajan lähellä toisten kirjoittamia kirjoja. Jos oma teksti tökkii, voi avata kollegan kirjoittaman kirjan ja todeta, että ei siellä sen kummempia sanoja ole kuin omassakaan. Samalla tavalla sanoja on laitettu peräkkäin ja parilla lauseella kuitattu mutkikaskin tilanne. Tai tehty tikusta asiaa sadan sivun verran.
Kun esimerkiksi alan sortua hienosteluun, avaan yleensä Kurt Vonnegutin ja muistan, kuinka yksinkertaisella kielellä voi kertoa kiinnostavia tarinoita. Eilen vieressä oli Peter Höegin romaani. Sanoin, että helvetti, ei luista teksti. Kakkelia syntyy. Sanat näytöllä kuin jäniksen papanat. Höegin kirja sanoi että sitä se on kaikilla ja muistutti kirjoittajansa harvasta julkaisutahdista. Lohdutti kovasti ja kirjoitin hieman lisää.
Filed under: Aiheeton
Don´t worry, be happy.
Jogurtista rakennettu hirvi on hyvä kielikuva. se on ihan totta, että samoja sanoja kaikki käyttävät, että aiitä vaan! Unet on mielenkiintoista materiaalia. Näin ihan novellinomaisen unen, jossa olin uimassa jossain Ranskan rannikolla ja jostain syystä jotain kummallista tapahtui. ..Anna alitajunnan työstää.
Yksinkertainen lause on usein hyvä, koska lukija voi vapaasti täydentää.
Ai niin, mun piti toivottaa hyvää vappua kaikille!
Kiitos ja amen! Sama kakkelisanoja ja kökkelijuonia pullautteleva pupu käy öisin juoksemassa minunkin työhuoneessani. Tänäkin aamuna sotku oli melkoinen. Iltapäiväksi saan yleensä raivatuksi paikat jonkinmoiseen kuntoon.
Joskus yritän ajatella, että silloin teksti juurikin luistaa, kun kakkelia syntyy. Annan tulla skängyrää oiken plopsahtelemalla. Seuraavina viikkoina sen voi sitten siivota, ja joskus sieltä jää jotain käyttökelpoistakin jäljelle.
Jos olisin taipuvainen salaliittoteorioihin, papanat ja Jäniksenselkä voisivat mielessäni kietoutua yhteen pirulliseksi juoneksi. Onneksi en ole. Ainakaan en luule olevani. Ainakaan minun ei ole todistettu olevan.
T-paidassani lukee: “Don’t worry, be zombie.”
Vappu? Sehän oli jo viisi vuotta sitten. Mutta kiitos ja hyvää uusintaa kaikille, joiden aivoihin tämä teksti hullun lehmän taudin tavoin kulkeutuu! (Jossain on ilmeisesti ajautunut rantaan jonkinlaisen anti-Nooan arkki, josta ryntää maihin kaikkia mahdollisia tautisia elikoita kaksin kappalein: ensin lehmiä, sitten lintuja, nyt sikoja. Nyt kun vielä tulisi Hulllu Hevonen ja Istuva Härkä niin saataisiin aikaan kunnon etninen kahakka.)
Johanna, ilmankos tekstiä syntyy täällä niin hitaasti jos se perkeleen pupu käy joka paikassa ruikkimassa! Olenkin epäillyt jotain tällaista. Ja juu, tekstiä tosiaan tulee kakkelin myötä mutta jos kakkelipitoisuus on liian suuri, jalostaminen ei ole enää kannattavaa. Mutta kun kaikkien virkkeiden alta hahmottuu se ajatuksen nukkuva koira, se nousee ja ravistelee turhat ilmaukset pois yltään.
Mitään salaliittoa ei ole olemassa. Ainakaan sinä et voi tietää siitä mitään. Olemme huolehtineet siitä elektro-kirurgisesti.
Hm, yritän kuumeisesti miettiä onko tämä kannustavaa vai ei. Siis se, että ihan oikeilla kirjailijoillakin tulee välillä pelkkää kakkelia. Se, että kenelläkään ei aina luista, että koko tarina osoittautuu jogurtista rakennetuksi hirveksi. Että pitäisikö tämä nyt ottaa ihan luonnollisena ja asiaankuuluvana juttuna, vai pitäisikö tästä kenties tajuta, ettei tässä koko touhussa ole mitään järkeä.
Joo, tavoitteena olisi kirjoittaa illalla hieman lisää kakkelia. Että voisi vastata sille viikatetypylle edes yrittäneensä. Ei sillä että sitä välttämättä kiinnostaisi, mutta jos se nyt kysyy, niin vastaisin.
[...] Kirjailija kirjoittaa kirjan kirjoittamisen kirotuista karikoista. Kirjailija Pasi Jääskeläisellä on ollut aina taito kuvailla omaa työskentelyään havainnollisesti ja oivaltavasti. Hän on aina kiiinnostavimmillaan blogatessaan kirjoittamisesta. [...]
Tangerine, missään ei ole mitään järkeä. Niin se vain on. Kaikki pyrkimyksemme valuvat lopulta hiekkaan. Saatamme rakentaa tuhatvuotisia valtakuntia mutta sitten ne vain romahtavat. Turhuus, turhuus, turhuus! Ja siinä se vitsi piileekin. Kirjoittamisen kautta voi jäsentää todellisuuteen jotain merkityksellisyyttä, koodata pikku kaistaleen sielustaan kirjaimiksi ja sanoiksi ja levittää uniaan kollektiiviseen tajuntaan, josta joku toinen kaikkeudessa väreilevä tajunta niitä ammentaa osaksi itseään. Jonkinlaista siemenen levittämistä tämä on, puutarhan istuttamista tulivuorenpurkauksen edellä, tajunnallista maailmanvalloitusta tai nurkanvaltausta, käden ojentamista pimeään ja toivoa siitä, että joku tarttuu siihen ja syntyy jonkinlainen yhteys, edes hetkeksi, sillä lopulta me kaikki olemme yksin sellissämme, suuressa elämäksi kutsutussa rangaistuslaitoksessa, jossa suurratsia lähenee, ja salakäytävä pitää saada sitä ennen kaivetuksi. (Tosin ulos pääsemisen jälkeen pitää varoa jogurtista rakennettuja hirviä.)
Jos uskot työhön ja puurtamiseen, tuskan kautta saavuttamiseen, tämä saattaa olla kannustavaa. Kirjoittaminen onnistuu, jos ja kun prosessia jatketaan tarpeeksi pitkään ja kirjoittaja tietää, mitä prosessiin kuuluu.
No juu, eihän missään mitään järkeä olekaan. Ja sarkasmi sikseen, kyllähän se oikeasti lohduttaa, että kaikki kirjoittajat joutuvat joskus saman ongelman eteen. Silloin tällöin vain näin pienen lapsen äitinä miettii, että käyttääkö aikansa järkevimmällä mahdollisella tavalla. Onko se kirjoittamiseen ja sen miettimiseen käytetetty aika pois lapselta. Ja kun vapaa-aikaa on muutenkin niukasti, niin onko järkevää kuluttaa se vuosia vievään projektiin josta ei välttämättä saa minkäänlaista tulosta aikaan.
Mutta, turhaahan se pohdintakin on. Jos on kirjoitettava, niin on kirjoitettava.
*hugs*
Ihanaa kuulla, että Oikea Kirjailija, Joka On Julkaissut ja Vieläpä Saanut Arvostusta Osakseen on yhtä neuroottinen ja epävarma kuin tällainen wannabe.
Leena Lehtolainen asuu Inkoossa. Joskus olen ollut sen kanssa samaan aikaan kaupassa ja tuijottanut silmä kovana ostoskorin sisältöä. Jotenkin tunnetasolla, rationaalisen minän vastalauseista huolimatta, olen yllättynyt kun se ostaa ihan tavallisia juustoja, mandariineja ja broilerisuikaleita niin kuin tavallinen kuolevainen. Siitä en siis löytänyt vastausta siihen, miten minusta voisi tulla oikea kirjialija.