Sattuneesta syystä viime yönä aivot kävivät ylikierroksilla. Syynä oli se, että olin kirjoittanut liian myöhään. Odotellessani, että aivoni rauhoittuisivat, kirjoitin vähän lisää. Luullakseni kirjoitin yhden hyvän kohdan ja monta kakkelikohtaa. Se on ihan hyvä saavutus. Sivumääräkin kasvoi pitkästä aikaa.
Nyt sitten väsyttää. Pitäisi meloskella ajatusten jokea pitkin, mutta kanootti on nurin ja intiaanit uppeluksissa.
Päivätyössä istuin kaksi tuntia valvomassa päättökoetta. Valvonnoissa ei oikein saisi tehdä mitään ja niinpä vain tuijotin kuinka teinit tekivät tuskanhiessä aivotöitä. Omatkin aivot alkoivat säksättää. Aika usein kouluun liittyvissä valvontahommissa olen ratkaissut monia tarinaan liittyviä ongelmia. Niin nytkin. Kehittelin uuden juonikuvion, joka alentuneen itsekritiikin tilassa tuntui ainakin päivällä vielä hyvältä. Saa sitten nähdä, kuinka se toimii, kun yritän suostutella henkilöhahmoni siihen. Ehkä ne eivät suostu.
Huomasin järkytyksekseni, kuinka itse luen kirjaa. Nopeasti. Osaan toki lukea jokaisen sanan ja sijapäätteen merkityksiä ja konnotaatioita analysoiden mutta silloin kun ei ole pakko, luen nopeasti. Alan Drew on varmaan miettinyt kovasti jokaista lausettaan mutta siitä vähät välittäen kiiruhdin eilen tapahtumasta toiseen, kadottaen välillä kokonaan punaisen langan ja palaten sitten takaisin katsomaan, mitä siinä kirjassa oikeasti lukikaan.
Silläkö tavalla te muutkin kirjoja luette? Perkele. Me kirjailijat hinkkaamme tekstiä valtavien tuskien vallassa ja te sitten hypitte virkkeestä toiseen kuin palava jänis, haluten vain päästä nopeasti loppuun, tajuamatta vivahteita ja hienouksia. Murhaajia olette, taiteen murhaajia! Niin kuin minäkin lukijan roolissa, mutta uskokaa pois, että kirjailijaminäni rankaisi lukijaminääni saadessaan sen kiinni hätiköivästä lukutyylistä.
Filed under: Aiheeton
Sillä tavalla niin
Mutta lohdutukseksi sanottakoon, että minä ainakin tulen hieman surulliseksi hyvän kirjan lähestyessä loppuaan, koska hyvän tarinan ei haluaisi loppuvan koskaan (ja koska minua aina jännittää se, miten onnistuneesti kirjailija hyvän tarinan lopettaa). Ja joskus käy jopa niin, että kun kirjassa tulee vastaan oikein hyvä kohta, suljen kirjan vähäksi aikaa ettei se ihan heti katoaisi seuraavan kohtauksen uumeniin.
Mutta siinä se taas nähdään: turhuuksien turhuus
Kirjojen suhteen en edes hiirenkorvaile niitä, enkä taita niiden niskoja nurin. Jokaisen sanan päätteineen luen huolella ja arvostan kaikkia kirjan tekoon osallistuneita.
Ja varsinkin itseäni, jos pääsen loppupisteeseen saakka ja olen vielä ymmärtänyt lukemani.
Ainakin suurin piirtein tajunnut.
Katuu ja myöntää lukevansa aivan liian nopeasti. Mutta sanottakoon näin, että luen hyvän kirjan aika pian toiseen kertaan. Sitten vielä ostan sen. Ihan itselle. Että voin lukea vieläkin uudelleen.
Helpottiko?
Juuri näin yleensä luetaan — miksi muuten myydyimmät teokset olisivat yleisesti ottaen köykäistä höttöä, joka vain paranee, kun silmäilee sinne päin ja jättää useimmat sanat väliin: juonessa pysyy hyvin mukana eikä ollenkaan huomaa, että kieli ei ole (miten sen nyt kauniisti sanoisi) välttämättä ihan loppuun asti hiottua.
Ensituntuman kirjaan otan haraavalla katseella, jota sitten tarkennan ja jos saan kiinni kirjoittajan kielestä, luen sen sana sanalta ja siinä menee aikaa. Eli kielen tarkkuudella ja ilmaisuvoimalla/tavalla on ehkä liikaakin merkitystä siinä kun päätän mitä luen. Eli luen nykyään hyvin vähän.
Nuorempana oli kiire lukea kaikki lukemisen arvoinen, enää ei, nyt on vain mukavaa jos käsiin sattuu hyvin kirjoitettu kirja, vaikka periaatteessa pyrin käyttämään aikani jotenkin muutoin kuin lukemalla. On jopa sellaisia mestareita, joiden romaaneista en itseasiassa ymmärrä mitään, mutta nautin kielestä… Lumikon lukemiseen taisi mennä toista kuukautta.
Minäkin luen nykyään nopeasti. ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut jo 3-vuotiaasta. ymmärtämäänhän aloin vasta 25-vuotiaana
Mutta ehkä paljo lukeminen tekee sen. Ehkä olen ahmatti. hyvä kirja on kahlattava nopeasti loppuun ilman että viipyilisi sanoje ja ajatusten jälkimakujen ja -hehkujen äärellä..
välillä oikein harmittaa, kun ei pääse sellaiseen barthesilaiseen ensi kerran lukuelämyksen nautiskeluun, mikä tapahtui, kun vaikka luin Rouva Bovarya omenapuun alla tai Dostojevskia uimarannalla. Tai suklaapatukan kanssa Robin Cookia. Sitten kun vielä työkseen lukee ja opettaa, on oikein vaalimalla vaalittava lukuelämysten nautintoja.
Nykyään minua näyttää viehättävän siekailematon konstailemattomuus kielessä. Toisaalta olen aina viihtynyt Leena Krohnin kirjojen äärellä. en pakota itseäni pitkäpolvisen lauseen äärelle, jos ei siltä tunnu. Joskus taas niitä on pakko selailla jottei lauseen taju unohdu. Ja uutisiakin pitää lukea. Ja lehti.
Pitkäpolvinen lause vastannee yhdyslausetta tai virkettä? Ja mikä ihme on pitkäpolvinen, voisiko olla monipolvinen vaikka, jos se on lause, ja saako siihen laittaa pilkkuja? Kertokaa te, kansakunnan opettajat, ja päättäkää mitä mikin on.
Putoava sananparsi on yksi mahdollisuus.
Ehkä lukemaan oppimisen kokemus on niin järkyttävä, että sen jälkeen lukee kaiken ikäänkuin shokissa. Laskemisen, eli matematiikan kanssa lie samoin. Viissataakuusikkunaa…
Näistä taidoista lie kuitenkin hyötyä.
Minä luen lähes aina erittäin nopeasti, lauseet tai kokonaiset kappaleet menevät harppoen ohi. Nappaan ehkä vain sanan sieltä ja täältä, sen verran että pysyy juonessa kiinni. Toisaalta jos kirja miellyttää tai jotain jää kaivertamaan niin saatan lukea sen useampaan kertaan. Muutamia kirjoja olen lukenut ehkä puolenkin tusinaa kertaa, toki vuosien aikajänteellä.
Huomattavana poikkeuksena oli vähän aikaa sitten lukemani Rushdien Saatanalliset säkeet (johon muuten blogisi inspiroi, kun olet Rushdien maininnut ja häntä siteerannut), joka imaisi sisäänsä siten, että jokaiseen sivuun oli käytettävä tosissaan aikaa, luettava tarkasti sana kerrallaan ja makusteltava joka kappaletta. Osittain se varmaan johtui kirjailijan kuvailevasta ja koukeroisesta kielestä. Muuten arvelin sitten tekstin imun ja lukemisen hitauden indikoivan sitä, että olen saanut käsiini todella hyvän kirjan.
Sellaisella kohtuunopeudella luen, en joka sanaa vatvo mutta en toisaalta kiirehdikaan. Paljon riippuu toki kirjastakin, joitain pitaa lukea hitaammin ja joitain nopeammin, ja saatan kylla pysahtya maistelemaan jotain hienoa fraasia (vaikka joku joskus proosankirjoittajia neuvoikin etta jos kirjoittaa jonkun todella hienon ja ihastuttavan lauseen niin se pitaa leikata pois tekstista, koska se ei ole proosalause…).
Jotkut kirjat olen myos lukenut pariin kolmeen kertaan, ensimmaisella kerralla nopeasti katsotaan mita on tapahtunut, toisella lukukerralla sitten voi tarkastella etta miten ne tapahtumat kerrotaan…
Etta hio, Pasi, hio, kylla sita joku arvostaa.
Ihaninta on lukea nopeasti. Se on ahmimista ja samalla nautiskelua eikä siinä ole mitään pahaa. Nopealukuinen teksti ei välttämättä ole “köykäistä höttöä”. Lumikkoon meni puolitoista päivää (illasta aamuyöhön ja aamulla uudestaan), mutta palaan sen pariin kerran vuodessa.