Niin kuin mies, joka joutuu valitsemaan tumman ja vaalean välillä, olen romaanin juonen kanssa valintatilanteessa. Minulla on tällä hetkellä kaksi mahdollista tapaa kirjoittaa jälkimmäinen puolisko. Ensimmäisessä henkilö X tekee asian A, mistä seuraa tietynlainen jännite. Toisessa asian A taustalla onkin ilmeisesti henkilö Y, mikä muuttaa seuraavien tapahtumien luonteen, samoin kuin keskeisen henkilö X:n luonteen, ja vaikuttaa suuresti myös koko romaanin henkeen.
Niin kuin mies, joka joutuu valitsemaan tumman ja vaalean välillä, syön molemmat. (Puhun tietysti suklaasta.) Olen joskus aiemminkin kirjoittanut yhteen vaihtoehtoiset juonenkulut, ainakin yrittänyt saada mukaan molempien hyvät puolet ja maksimoida tehon. Se vain vaatii oman virittelynsä.
On jollain tavalla lohdullista seurata, kuinka romaanin juoni loksahtelee kohti lopullista muotoa. Olen kuvitellut jo muutamankin kerran kirjoittaneeni synopsiksen lopullisesta tarinasta, mutta aina siihen tulee mukaan jotain uutta. Se on hyvä, sillä se saa kirjoittajan innostumaan kirjoitettavastaan. Viime yönä – kun olisi pitänyt nukkua mutta jostain syystä jonglöörasin ajatuksilla ja sanoilla – tarinaan tuli mukaan vielä eräs pikku twisti, joka antaa alkupuoliskolle omaa väriään.
Filed under: Aiheeton
Jos kirjoittaa kieltä, kyllä siihen edes joku lukija sen juonenkin keksii. Tai vaikka useammankin.
Kun aikoinaan häärin story editorina useammassakin suomalaisessa käyttödraamassa, koetin hyödyntää juuri tätä “you can eat your cake and have it” -periaatetta. Eli jos aivoriihissä nousi esiin useampia käyttiksiä, mutta toisilleen näennäisesti kontradiktorisia juonilinjoja, koetin aina järkätyttää ne molemmat vörkkimään. Ja monissa tapauksissa se jopa onnistui
. Se vain todellakin vaatii omat virittelynsä.