Tälle sivulle olen koonnut yhteenvetoja romaania Lumikko ja yhdeksän muuta käsittelevistä arvosteluista.
________________
01.06.2007 – 12:09
JÄNNITYSTÄ KIRJALLISESSA SALASEURASSA. Arvostelun on kirjoittanut Olli Mäkinen.
Teksti alkaa positiivisessa hengessä: (- -) nyt hän on kirjoittanut laajan ja rakenteeltaan sekä mielenkiintoisen että taitavasti laaditun romaanin, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Sitten seuraa kolmen kappaleen verran juonen ja asetelmien kuvailua, minkä jälkeen luonnehditaan teoksen olemusta näin:
Teoksessa liikutaan fantasiamaailman, vaihtoehtotodellisuuden ja reaalitodellisuuden välillä. Jääskeläisen tekstiä on verrattu Bulgakovin ja Márquezin proosaan. Onhan kyseessä näyte suomalaisesta maagisesta realismista, ja teoksesta löytyy kyllä paljon yhteyksiä Saatana saapuu Moskovaan -teokseen, josta saimmekin hiljattain uuden painoksen.
Teosta voidaan kuitenkin tarkastella myös jännityskirjana ja perinteisenä dekkarina, sillä rakenteet tuovat mieleen sekä Agatha Christien dekkarit että Doylen Baskervillen koiran. Jännitystä Jääskeläiseltä löytyy aivan teoksen loppuun saakka.
Kriitikko lisää vielä, että “Jääskeläinen kirjoittaa tarkasti” ja että kirjailija on “osannut ottaa haltuunsa kirjallisuuden pienoismaailman, johon kuuluvat esimerkiksi julkisuus, kirjastot, luomistyön tuska ja vieraantuminen reaalimaailmasta”.
(- -) Kirja on myös juonellisesti taitavasti laadittu, jännitys eskaloituu loppua kohti ja juonen monet todennäköiset kehityssuunnat putoavat yllättäen pois.
* * * * *
Jälkinillitysosio:
No niin: jos jotkut kriitikot pitävät Lumikkoa jotenkin möhköisenä haahuna, toiset diggaavat sen tyylistä. Tämän kritiikin kirjoittaja, Olli Mäkinen, kuuluu diggailijoihin. (Which is nice.)
Olen lukenut Lumikosta tässä vaiheessa kaikkiaan 25 arvostelua. Suurin osa arvosteluista on ollut kiittäviä. Muutamassa on nähty sekä ansioita että tiettyjä puutteita, parissa on lyöty Lumikkoa enemmäkin. Minulla on siis syytä olla tyytyväinen sekä arvostelujen määrään että niiden luonteeseen.
Arvostelut palvelevat lukijoita mutta samalla myös kirjailijaa – saahan kirjailija arvostelun kautta tietoa sen kirjoittaneen valistuneen lukijan lukukokemuksesta, ja jos jokin seikka tökkii säännönmukaisesti useimpia lukijoita, voidaan ajatella, että teoksessa on sillä kohtaa jonkinlainen vika. Pelkästään viat eivät kuitenkaan aiheuta tökkimistä, vaan kyse voi olla myös teoksen kerronnallisesta ominaisuudesta, jonka jotkut kokevat miellyttäväksi ja toiset eivät. Kaikkiahan ei edes pidä yrittää miellyttää, joten kenenkään kehuja tai haukkuja ei voi yleistää univeraaliksi totuudeksi, absoluuttiseksi selvitykseksi teoksen olemuksesta ja sen arvosta.
Jotkut kriitikot ovat toki nimekkäämpiä kuin toiset. Joissakin piireissä osataan kyllä panna merkille, jos jonkin uutuusteoksen arvostelee ja ylistää pystyyn nimekäs kirjallisuusvaikuttaja, sen sijaan, että asialla olisi kirjallisuutta vasta opiskeleva aloittelija. Tietynlaista vallankäyttöä voi siis löytää siitäkin, kenelle mikin teos arvosteltavaksi annetaan.
Erilaiset kriitikot pitävät luonnollisesti erilaisista teoksista. Kaikkein nimekkäimmät ja arvostetuimmat kriitikot ovat toisaalta kaikkien kokeneimpia ja usein myös oppineimpia, mutta ehkä he ovat samalla alttiimpia jonkinlaiselle kirjallisuudelliselle snobismille, en tiedä. Sen olen itse ollut havaitsevinani, että Lumikosta ovat eniten pitäneet nuoret kriitikot, etenkin naiset, joskin joukossa on mukana myös miehiä ja niitä iki-ihania keski-ikäisiä ja kypsempiäkin naisia.
Tätä kaikkea kelailen pitkälti siksi, että nyt, kun kesälomani on alkamassa, hyvästelen Lumikon omalta osaltani lopullisesti ja hyppään seuraavan kirjan maailmaan. On tietenkin syytä katsoa, mitä olen oppinut mm. Lumikon saamista kritiikeistä ja lukijapalautteesta.
Olen oppinut seuraavaa:
1) Lumikko ja yhdeksän muuta on tosi hieno kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen.
2) Lumikko ja yhdeksän muuta on ihan kohtalainen kirja, kyllä sen voi irvistelemättä lukea.
3) Lumikko ja yhdeksän muuta voisi olla hyvä kirja, mutta ei ole, koska se on liian moniaineksinen ja pursuileva.
4) Lumikko ja yhdeksän muuta on melko paska kirja, jossa on kuitenkin pari ihan kiintoisaa ajatusta.
5) Lumikko ja yhdeksän muuta on niin huono kirja, ettei sitä voi lukea alkua pitemmälle.
Koska väittämät ovat keskenään ristiriitaisia, ne eivät voi olla kaikki absoluuttisia totuuksia. Tästä seuraa se, että niitä on käsiteltävä yksittäisinä mielipiteinä. Kyse ei siis ole kolmesta totuudesta, vaan siitä, että Lumikon lukijat jakautuvat kolmeen erilaiseen ryhmään, joista kussakin vallitsee tietynlainen suhtautuminen Lumikkoon.
Ei kovin yllättävää, sillä jokseenkin jokainen julkaistu kirja jakaa samalla tavalla mielipiteitä. Ei viimeisin Finlandia-voittajakaan kaikkia lukijoitaan ole vakuuttanut. Lukijoilta olen luonnollisesti saanut palautetta eniten mielipidettä numero 1 kannattavien joukosta, sillä muut tuskin viitsivät vaivautua kommentoimaan lukemaansa tai eivät vain halua pahoittaa kirjailijan mieltä. Kiitos siis niille lukijoille, jotka ovat jaksaneet lähettää tai muuten antaa positiivista palautetta Lumikosta! Ja kiitos myös niille lukijoille, jotka ovat inhonneet romaaniani ja malttaneet pitää mielipiteensä omana tietonaan! Ja kiitos tietenkin myös niille, jotka ovat sitä hutkineet, joskin olen jo autuaasti unohtanut kaikki negatiiviset kommentit…
Totta kai Lumikko voisi olla parempikin kirja. Siinä on piirteitä, joista jotkut eivät ole pitäneet mutta joita en siitä missään nimessä poistaisikaan. Se voisi silti olla syvällisemmin ja puhtaammin se, mikä sen on tarkoitus olla. Saman havainnon tekee varmasti jokainen kirjailija jokaisesta kirjoittamastaan teoksesta. Siksi pitää kirjoittaa vielä yksi, ehkä siitä tulee sitten kirkkaammin se, mikä sen pitäisi olla.
Suomen Kuvalehden arvostelusta
29.05.2007 – 12:41
Kristina Carlson arvostelee Lumikon Suomen Kuvalehdessä 21/2007 otsikolla KIRJOJEN ARVOITUS. Alussa tuodaan esille perustiedot aineksista – Siihen on mahdutettu monenlaisia aineksia: fantasiaa, mytologiaa, filosofointia kirjallisuudesta, ajasta ja muistista. Huumoria. - ja juonelliset lähtökohdat, jotain henkilöhahmoistakin.
(- -) Romaanissa on kauhua, ulvovia koiria ja hiipiviä hahmoja.
Toisaalta pohdistaan myös sitä, mitä kirjoittaminen oikeastaan on: mikä on “tarinan” suhde totuuteen, joka ei mukaudu kertomukseksi ja esitetään muitakin kiinnostavia kysymyksiä.
Sitten seuraa lopputuomio:
Vaikka Jääskeläisen kirjassa on kiehtovia käänteitä, kokonaisuus tukahtuu runsauteen ja tyyliin, joka mukailee 1930-luvun romaaneja. Huumorina se on kömpelöä. Pitäisikö osoittaa sormella kustantajaa? Keskittämällä olisi voinut syntyä vetävä fantasiaromaani, aineksia kyllä on.
* * * * *
Jälkinillitystä:
Kuten todettu, jokseenkin kaikki julkisuus – myös negatiivinen – on kirjalle ja sen elinkaarelle hyväksi, joten olen iloinen siitä, että SK viimein noteerasi Lumikkoni. Tuo “runsauteen tukahtuminen” mietityttää: joitakin barokkinen juonikuviointi miellyttää ja joitakin ei, Carlson kuuluu jälkimmäisiin. Kyseessä ei omasta mielestäni (eikä kustannustoimittajani mielestä) ole niinkään lapsus toimitustyössä, virhe, vaan tietoinen ratkaisu. Olen aina pitänyt sellaisista tarinoista, jotka muodostavat akanpyörteitä ja sivuvirtauksia, ja vaikka perussuomalaisen kirja-arkkitehtuurin mukaiset selkeät ja ilmavat, tv-käsikirjoitusmaiset juonet ovatkin helppoja lukea ja sulatella, en henk.koht. ole erityisen viehtynyt niihin. Ja siksi seuraavakin kirjani – milloin se sitten valmistuukin – tulee olemaan melko lailla samantyylinen kuin Lumikko.
Mutta mitähän “1930-luvun romaaneja mukaileva tyyli” mahtaa tarkoittaa? Whatever, pääasia on, etten eksy mukailemaan kolmen viime vuosikymmenen suomalaisia romaaneja, niissä kun on varsin vähän sellaisia teoksia, joista jaksaisin aidosti riehaantua.
Tunnustan, että mennessäni opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta olin lukenut äärimmäisen vähän suomalaista kirjallisuutta (satunnaiset kokeilut kaapin päältä tipahdelleiden teosten parissa eivät kannustaneet jatkamaan), ja kotimaisen kirjallisuuden linjalla kaduin useaan otteeseen, etten ollut valinnut maailmankirjallisuuden linjaa – siinä määrin kömpelöä ja vähäaineksista suomalainen vanhempi kirjallisuus olemukseltaan on, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Waltarin Sinuhesta pidän vieläkin, mutta esimerkiksi Salaman Juhannustanssit on tukahduttavassa vähäaineksisuudessaan käsittämättömän tylsä esitys, jollaiset ovat omiaan vieroittamaan lukijat kotimaisesta proosasta. Viime vuosina on ilmestynyt onneksi kiinnostavampiakin teoksia.
Minä itse pyrin tuomaan suomalaiseen kirjallisuuteen jotain aivan muuta – en “hyviä fantasiaromaaneja”, niistä en jaksa kiinnostua enempää kuin muistakaan genreviritelmistä, vaan ihan normaalia kirjallisuutta, kuitenkin hieman erilaisella asenteella eli reaalifantastikkona tuotettuna: Takaovi auki maailmankirjallisuuteen!
* * * * *
(Nyt palaan sohvalle viltin alle makaamaan ja nauttimaan lomanlähestymisflunssasta, joka sai minusta yliotteen eilisessä kokouksessa, elämänhaluni hetkeksi romahtaessa…)
28.03.2007 – 15:03
Aamulehdessä julkaistiin 25.3.2007 arvostelu Lumikosta otsikolla KAUNOKIRJALLINEN TWIN PEAKS. Arvostelun on kirjoittanut Terhi Rannela.
Otsikon rinnastusta selitetään arvostelun ensimmäisessä kappaleessa:
Pasi Ilmari Jääskeläisen ensimmäisessä romaanissa on kiehtovan merkillinen tunnelma. Jäniksenselän pikkukaupunki on kuin kaunokirjallinen vastine Twin Peaksille. Idyllisestä ja aavistuksen hyytävästä maailmasta ei haluaisi tulla pois. Harvassa romaanissa kirjallisuuttta rakastetaan näin paljon.
Kuvailtuaan romaania muutaman kappaleen verran Rannela toteaa, että Lumikko on “poikkeuksellisen kiehtova romaani”:
Se voisi herättää lennokkaita keskusteluja kirjoittamisesta ja kirjailijan työstä esimerkiksi sanataideryhmissä, lukupiireissä tai kirjallisuuden luennoilla. Lukemisen jälkeen tekee mieli itsekin kirjoittaa.
Kirjoittajan vahvuuksiksi Rannela nimeää “lennokkaan mielikuvituksen ja taiturimaisen kielen”. Hän kuvailee romaanissa yhdistyviä elementtejä ja toteaa, että teoksen yliluonnolliset elementit ovat uskottavia eivätkä ärsytä.
Lukiessa huomaa alleviivaavansa tekstiä. Lumikko ja yhdeksän muuta on ovelasti myös luovan kirjoittamisen opas.
Rannela on näin ollen toinen lukija, joka on pannut merkille romaanin toisen tason – minä todellakin pyrin kirjoittamaan kirjan, joka on romaani mutta samalla jossain määrin myös kirjoittamisen opas.
Rannela kritisoi Lumikon epätasaista intensiteettiä, sitä, ettei dekkarimainen jännnite kanna loppuun saakka, ja toteaa, ettei tiivistäminen olisi tehnyt hallaa. Lopuksi hän kirjoittaa:
Uskoisin kuitenkin, että Lumikko ja yhdeksän muuta saa lähivuosina jäljittelijöitä. Se on kirja, joka pitää lukea useamman kerran.
Mukavaa, että arvosteluja ilmestyy vieläkin, kun kirjan ilmestymisestä on kulunut jo seitsemän kuukautta!
Jyväskylän Ylioppilaslehden arvostelusta
17.01.2007 – 23:07
Jyväskylän Ylioppilaslehdessä 1/2007 on arvostelu Lumikosta. Sen on kirjoittanut Kimmo Mäkilä.
Teksti alkaa lennokkaasti:
Kuulkaapas, Pari Ilmari Jääskeläinen on tehnyt erinomaisen kirjan. Aika suoritus, sillä kyseessä on miehen esikoisteos, aihepiiri niinkin raflaava kuin kirjallisuustiede ja päähenkilö Ella Milana äidinkielenopettaja.
Toteamusta seuraa asiaankuuluva selostus juonesta.
Tästä kuviosta Jääskeläinen punoo jännitysnäytelmän, joka kääntyy aina uuteen suuntaan, kun lukija luulee saaneensa juonesta kiinni. Tarinan ainoaksi heikkoudeksi jää päähenkilö: kiehtovien hahmojen kavalkadissa Ella Milana on etäisen oloinen.
Arvostelun lopuksi kriitikko toistaa alun toteamuksen siitä, että Pasi Ilmari Jääskeläinen on tehnyt erinomaisen kirjan.
Mukava arvostelu siis, mutta jälleen Lumikosta puhutaan esikoisteoksenani, vaikka kyseessä on vain esikoisromaani – olenhan minä sen novellikokoelman julkaissut jo vuonna 2000.
17.01.2007 – 15:30
Warkauden Lehdessä julkaistiin 5.1.2007 Sirpa Ylösen kirjoittama arvostelu KUNNON KUMMITUSTARINA, joka on julkaistu aiemmin jo Iisalmen Sanomissa.
17.01.2007 – 15:10
Juha K. Tapion kirjoittama arvostelu Lumikosta ilmestyi Kalevassa 12.1.2007 otsikolla KIRJAILIJUUDEN MYYTTIÄ PURKAMASSA.
Arvostelun aluksi kriitikko viittaa ammoiseen esikoisteokseeni ja toteaa sen olleen “tuore ja raikas päänavaus suuntaan, josta jo tuolloin näytti muodostuneen kirjailijan tavaramerkki: omaperäinen, jonnekin scifin ja fantastisen realismin välimaastoon sijoittuva, vahvasti tyylittelevä kerronta”. Sitten hän esittelee romaanin, joka – vaikka sijoittuukin “kirjailijoiden ja kirjailijanurasta haaveilevien maailmaan” – “ei ole puiseva eikä paperinmakuinen”.
Kirjoittaja toteaa, että romaania voisi “melkeinpä pitää ironisena kommenttina, jolla pyritään riisumaan sädekehää kirjailijana olemisen yliarvostuksen yltä, jopa purkamaan kirjailijuuden myyttiä”:
Se haastaa lukijansa pohdiskelemaan sellaisia kysymyksiä kuin mistä kirjailijoiden ideat oikeastaan kumpuavat, mitä on omaperäisyys tai onko kaikki tuo ylipäätään vaivan arvoista.
Sitten seuraa juonen kuvausta (kirjailijatar Lumikko, hänen kirjailijaoppilaansa, lumituisku, salaperäinen kymmenes jäsen…), jonka päätteeksi kirjoittaja toteaa: “Jääskeläisen kiintoaiheena näyttäisi olevan todellisuuden ja varsinkin muistikuvien häilyvyys; jos Missä junat kääntyvät -novellin kertoja jo kättelyssä tyrmää fiktiivisen kirjallisuuden kyvyn kuvata mitään muuta kuin omaa todellisuuttaan, tuntuu Lumikko ja yhdeksän muuta kyseenalaistavan koko ‘objektiivisen todellisuuden’ käsitteen.”
Romaani on kuin kiehtova palapeli, jonka kaikki palat eivät loksahda kohdalleen – mutta se ei oikeastaan haittaa, koska romaanissa merkitys ja merkityksettömyys paiskaavat sopuisasti kättä toisilleen. Siitä hyvästä teokselle antaa anteeksi paljon, jopa sellaisen kliseen kuin “kirjastonhoitajattaren sarvisankaiset silmälasit”.
Lopuksi kriitikko yhdistää minut kollega Sinisaloon ja tekee kirjallisuuspoliittisen linjauksen:
Onneksi meillä on Jääskeläisen ja Johanna Sinisalon kaltaisia kirjoittajia, jotka tuovat kotimaiseen kirjallisuuteen uusia, raikkaita tuulia vallitsevan, enemmän tai vähemmän realistisen konsensustodellisuuden vastapainoksi. Kutsuttakoon sitä paremman termin puutteessa vaikka “fantastiseksi realismiksi” – tai realistiseksi fantasiaksi – tässä joka tapauksessa on suunta, johon toivoisi kotimaista nykykirjallisuutta kehitettävän.
Juttuun kuuluu myös ylänurkan lihavoitu, suurifonttinen huudahdus:
Kirjoittajansa rönsyilevien !
novellien tapaan Jääskeläisen
romaani on erilaisuudessaan ja
omintakeisuudessaan virkistävää luettavaa.
Iisalmen Sanomien arvostelusta
05.01.2007 – 17:22
Iisalmen Sanomissa julkaistiin 27.12.2006 arvostelu romaanistani otsikolla “Kunnon kummitustarina”. Sen on kirjoittanut Sirpa Ylönen. Teksti alkaa:
Suomessa kirjoitetaan ihmeen vähän kummitustarinoita, kun ottaa huomioon sekä niiden suuren suosion että suomalaisen rikkaan kansanperinteen. Jokaisella pitäjällä on varmasti omat kummitustalonsa. Pasi Ilmari Jääskeläinen korjaa tätä puutetta esikoisellaan Lumikko ja yhdeksän muuta.
Ylönen siis on lukenut Lumikon ensisijaisesti kummitustarinana. No, mikä ettei. Kyllä romaanin voi niinkin ymmärtää. Hän kuvailee juonta ja tarinaan ujutettuja yliluonnollisia tapahtumia sekä sitä, kuinka alun pienestä vinksahtaneisuudesta edetään oudompaan suuntaan. Loppua kriitikko kommentoi näin:
Jos romaani ajoittain tuntuukin polkevan paikoillaan, sen loppu on harvinaisen tehokas. Se jättää lukijan suu auki hämmästyksestä ja pään täyteen kysymyksiä. Yhtäkkiä lukija ymmärtää monta asiaa ja joutuu palaamaan sivuja taaksepäin huomatakseen kaikki viitteet.
Ylönen toteaa kirjailijan olevan taitava tarinankertoja ja harmittelee, että tekstiin on “jätetty niin paljon löysää ja suorastaan lapsenomaista kerrontaa. ( – -) Paremmalla viimeistelyllä kirja olisi erinomainen kummitustarina. Nyt se on vain hyvä.” Ylönen moittii myös sitä, että monet henkilöhahmot jäävät vain nimiksi paperille. Totta, mutta niinhän elämässäkin käy – emmehän me kaikkia tietämiämme nimiä koskaan opi kasvoihin yhdistämään. Tämä on niitä asioita, joita aion kyllä miettiä seuraavaa kirjaa vääntäessäni. Kyllähän minä keskeisiä henkilöhahmoja Lumikossakin mielestäni syvennän – mutta onko ns. taustahenkilöiden käyttö jossain välissä julistettu kielletyksi?
Tällä kertaa kritiikissä siis kiitetään loppua, jota on toisaalla käsitelty kriittisemmin. Mutta vai “lapsenomaista kerrontaa”? Kiintoisa luonnehdinta, mutta ymmärrän kyllä luultavasti, mihin kriitikko viittaa. Ne taitavat olla ne vonnegutilaiset vaikutteet, jotka näkyvät tavassani kertoa tarinoita. Tietty ihmettelevä ote arjen ilmiöiden suhteen kuuluu tyyliini ja voihan se vaikuttaa monesta lapsenomaiseltakin.
Ehkä selviän hengissä siitäkin, että kirjani on “vain hyvä”… Joka tapauksessa Lumikko sai taas näkyvyyttä hieman lisää, mikä on aina ilahduttavaa!
Pohjolan Sanomien arvostelusta
22.12.2006 – 16:16
Kemin suunnasta kajahtaa – ei laukaus, vaan Pohjolan Sanomien arvostelu (KIRJAILIJAELÄMÄÄ TÄSSÄ JA MIELEN TODELLISUUDESSA, 18.12.), jossa Lumikkoa ei edes ammuta polveen, vaan pikemminkin kehutaan.
Arvostelun on kirjoittanut Raija Hakala, joka ilmoittaa alussa, ettei ole erityisesti innostunut tieteis- ja fantasiakirjallisuudesta (jota harrastaneille Jääskeläinen on jutun mukaan tuttu nimi), mutta lisää, että “Jääskeläisen esikoisromaania luin mielelläni”:
Se ei olekaan tyypillistä fantasiakirjallisuutta, vaan fantasia on siinä lähinnä mausteena. (–) Kun Jääskeläisen romaani on sekä kieleltään että juoneltaan rikas ja pohdinnoiltaankin antoisa, romaanille voi ennustaa valoisaa tulevaisuutta.
Hakala selostaa juonta vähän liiankin tarkasti, spoilaten pari yllätykseksi tarkoitettua juonenkäännettä. Toki niiden mainitseminen antaa kirjasta selvän kuvan ja saa romaanin ehkä vaikuttamaan kiinnostavammalta, mutta kun lukija on saatu houkuteltua romaanin ääreen, itse lukukokemus väkisinkin kärsii ennakkopaljastuksista.
(–) ja myös itse romaanissa on sekä tyylillisiä että sisällöllisiä aineksia esimerkiksi dekkareista, fantasiakirjallisuudesta, saduista, kansantarinoista ja kauhukertomuksista. Juuri tämä ainesten rikkaus tekee romaanista mielenkiintoisen monikerroksisen. (–) Jääskeläistä lukiessa joutuu tämän tästä seuraan ja tilanteisiin, joissa on selvästi jotain tutunoloista ja silti uuutta: Liisa Ihmemaassa, Narnia, Nosferatu, Muumilaakso, Kerberos?
Kriitikko kuvailee romaanin tapaa kommentoida kirjallisuuden perimmäistä intertekstuaalisuutta, ja jatkaa: Jääskeläisen “Lumikossa” itseäni ihastuttaa erityisesti kirjailijan tapa ilakoida kauhuromantiikan kliseillä ja lastenkirjallisuuden vakiohahmoilla. Virkistystä tarjoaa tämän tästä myös makaaberi huumori.
Romaanin kirjailijahahmoja kriitikko pitää psykologisesti kiinnostavina ja epäilee, että jotkut henkilöhahmoista “ovat ottaneet vauhtia elävistä esikuvista”. Hän havaitsee myös tietyn intertekstuaalisen yhteyden romaanin ja erään sadun välillä:
(–) Niinpä Jäniksenselän Lumikki ja hänen kääpiöpiirinsä poikkeavat muista kaupunkilaisista lähinnä rohkeudellaan tunkeutua toisten ja omaan piilotajuntaansa.”
Lopuksi Raija Hakala käsittelee romaanin tapaa tutkia syvemmällä tasollaan ihmisen mielen sisältöä.
Ihminen ei Jääskeläisen romaanissa näytäkään olevan erityisen ehyt ja itsestään tietoinen olento. Hänen muistinsa on epäluotettava, hänen tulevaisuutensa hämärä ja hänen identiteettinsä hauras ja muutoksille altis.
Kovin siis tuntuisi yksipuoliselta aidata hänet pelkkään arkitodellisuuteen.
Jääskeläinen perustelee hyvin oman kirjailijanlaatunsa.
20.12.2006 – 16:38
Jenny Kangasvuo arvostelee Kaltiossa 6/2006 Lumikon. Aluksi hän selostaa romaanin asetelmia, todeten sitten, että
Jääskeläinen rakentaa oman tarinansa taitavasti; asettelee paikoilleen jännityksen koukut ja ripottelee vihjeitä pitkin juonta kuin trilleriin. (–) Vetävä juoni tekee romaanista viihdyttävän, mikä suomalaisen kaunokirjallisuuden kaanonissa on liki synti. Tuntuu kuin Jääskeläinen näyttäisi kieltä realistista juoksuhautaproosaa arvostaville kirjallisuuspiireille yhdistämällä korkeakirjallisen teeman ja viihdyttävyyden. Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania voi luonnehtia sekä “viihdyttäväksi lukuromaaniksi” että “syvälliseksi analyysiksi kirjallisuusinstituutiosta”. Kulttuurikritiikin ja kiinnostavan tarinan yhdistäminen tekee romaanista kestävän.
Kieltä kriitikko kuvailee “ilmavaksi ja kauniiksi, kevyeksi lukea”.
Loppuratkaisu ei täytä kriitikon odotuksia – juonen langat kerrotaan vedettävän lopussa nopeasti yhteen ja loppuratkaisun mainitaan tuntuvan lattealta, “huolimatta yhdestä suomalaisen kirjallisuuden suloisimmista seksikuvauksista”.
Lopuksi Kangasvuo puhuu tarpeesta lukea kirja uudelleen ja kirjan monitasoisuudesta sekä pohdiskelee, voisiko tarinan kaaren sittenkin tulkita toisin. Hän kertoo myös tarinan jääneen “jyrsimään mielen reunoja”.
Kirjailijalle jää arvostelusta hyvä mieli. Varsinkin tuo kriitikon mainitsema seksikohtaus teetti aikoinaan töitä ja on mukava kuulla, että se viehättää naispuolista kriitikkoa – pelkäsin hieman, että se nostattaisi nimenomaan naispuolisten lukijoiden karvat pystyyn.
Lumikko Hesarin vuoden parhaat -listalla
18.12.2006 – 16:42
Yhtään ei ottanut päähän, vaikka huomasinkin maanantaiaamuna Lumikon pääseen sunnuntaisen Hesarin listalle otsikolla NÄITÄ KIRJOJA KRIITIKOT KIITTIVÄT VUONNA 2006. HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURITOIMITUS VALIKOI PARHAAT TÄMÄN VUODEN AIKANA KOTIMAASSA JULKAISTUISTA KIRJOISTA.
Listalla on suomalaisia kirjoja 21 kappaletta. Subjektiivinen on toki tämäkin lista, siinä missä muutkin listat, mutta on toki mukavampi olla sisällä kuin ulkona. Pitää vain nytkin muistaa, että aika monta hienoa kirjaa jäi listan ulkopuolelle.
Hesarin arvostelu löytyy kuvan takaa.
17.12.2006 – 18:01
Turun Sanomissa arvostellaan viimein Lumikko ja yhdeksän muuta. Arvostelu löytyy netistä täältä.
Tapani mukaan kuvailen tässä arvostelun minussa, kirjailijassa, herättämiä reaktioita. Tämäkään teksti ei siis ole vastine kritiikkiin, vaan kurkistusikkuna kirjansa kritiikkiä kelailevan kirjailijan kalloon.
Vaikutelmani on se, ettei arvostelu ole oikein positiivinen eikä negatiivinen. Kriitikko Terhi Hannula ikään kuin tökkii lautasella olevaa ateriaa hieman haluttomana, innostumatta syömään mutta kehtaamatta oikein kipata annosta roskiinkaan. Annoksen valmistajana seison keittiössä hivenen hämilläni, vaikka tietenkin tiedän, että kompetenttien kriitikkojen keskinäiset maut vaihtelevat siinä missä muidenkin lukijoiden. Osuvasti perusteltu näkemys on aina samalla myös oikea näkemys.
Kirjailijan näkökulmasta tällaiset välimaaston jutut ovat ehkä vähiten innostavia – haalea välinpitämättömyys on se vihonviimeinen reaktio, jonka kirjailija toivoo lukijasta kirvoittavansa. Mutta täysin legitiimi suhtautumistapa tuollainenkin on, luonnollisesti, kaikkien muiden joukossa. Enpä minäkään suurimmasta osasta lukemaani erityisemmin lämpene, “ihan kiva” on valitettavasti monen kirjan ja elokuvan kirvoittama reaktio myös täällä päin. Kriitikko ei siis varsinaisesti itse pitänyt kirjasta, mutta kertoo tavallaan ymmärtävänsä, jos joku muu siitä pitää. Hän itse ei siitä saanut sitä, mitä odotti, eli kirjailijamyytin uudenlaista käsittelyä. Mistähän tuollainen odotus oikein tuli? Blogini on sanottu purkavan kirjailijamyyttiä, mutta blogi ja romaani ovat kaksi eri asiaa.
Ella Milana saattaa ollakin “tyyni ja yllätyksetön” päähenkilö, mutta ei hän kyllä mikään “tunnollinen vanhapiikaopettaja” ole, vaikka kriitikko niin häntä luonnehtiikin… Onko nainen muka 26-vuotiaana vanhapiika, jos ei ole naimisissa?
21.11.2006 – 14:21
Kainuun Sanomissa julkaistiin 9.11. arvostelu Lumikosta ja yhdeksästä muusta. Sen on kirjoittanut Raisa Kilpeläinen. Otsikko kuuluu näin: REAALIFANTASIA PIKKUPITÄJÄN KIRJALLISUUSMYSTEERIIN.
Aluksi kirjoittaja tietenkin kuvailee kirjan asetelmia ja päättää kuvailunsa kirjasta poimittuun sitaattiin: “Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan – eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta. Ja kun on kirjoittanut niin monta romaania toisten ihmisten murhaamisesta ja epätoivoisista teoista kuin me Seuran kirjailijat ollaan kirjoitettu, niin ei sitä tarvitse kovin paljon vinksahtaa, kun ajattelee itsekin pystyvänsä kaikenlaiseen tarpeen vaatiessa.”
Väliotsikon “Vieno paperin maku” alla todetaan näin:
Pasi Ilmari Jääskeläisen (s.1966) reaalifantasia Lumikko ja yhdeksän muuta saa juonenkuljetuksensa puolesta lukijan koukkuun heti ensilehdillä. ( – - ) Kuvitteelliseen kulttuurihistoriaan nojaava kirja vaatii lukijalta lupauksen heittäytymisestä; on avattava ovi jäniksenselkäläiseen maailmaan ja unohdettava sovinnainen – arki on täynnä selittämättöminä itsestäänselvyyksinä otettavia oikkuja. ( – - ) Outo puuska nappaa silloin tällöin vallan järjeltä ja lennättää sekä lukijan että juonen hetkeksi osaksi kiihkeää kuvitelmaa. Kirjassa jännitys ja yliluonnollisuus nivoutuvat kumman kivuttomasti kotimaiseen arkeen.
Kilpeläisen mukaan laajasta henkilögalleriasta “löytyy herkullisia yksityiskohtia, mutta osa hahmoista jää laihoiksi”. Hän toteaa: “Vieno paperin maku keitoksessa on, mutta se ei estä kiduksiin lappamista. Nälkä lähtee, mutta joku mauste tai vielä huolellisempi esillepano nostaisi annoksen arvoon arvaamattomaan.”
Arvostelun viimeinen osa alaotsikon “Novellistina kunnostautunut” alla esittelee kirjailijaa ja toteaa, että kirjailija on rinnastettu kotimaisen kirjallisuuden kentällä Johanna Sinisaloon – “molemmat kirjoittajat ovat voittaneet samoja novellipalkintoja”.
Mitä tästä siis opimme? (kysyy kirjailija itseltään, sillä oppiahan kritiikeistä sopii aina ottaa, valikoivasti ainakin.) Juonessa ei siis ole moittimista. Realistiset elementit ja ne muut olen onnistunut kriitikon mukaan sekoittamaan luontevasti toisiinsa. Osa hahmoista jää laihaksi, mutta sen jo tiesinkin; kun kirjassa on paljon henkilöitä, ei kaikkia pysty lihottamaan syvällisiksi hahmoiksi, kun tarinakin pitää kertoa. Tässä kohdassa teinkin toisin kuin kustannustoimittaja neuvoi: Kanerva E. pyysi minua vähentämään Seuran kirjailijoiden määrää (muistaakseni juuri siitä syystä että osa jäi pelkiksi nimiksi), ja sen sijaan lisäsinkin sitä (koska luku kymmenen kuulostaa hyvältä ja sopi siihen sormijuttuun).
Lievä tai ajoittainen “paperin maku” on aiemminkin nostettu esille, lähinnä dialogin yhteydessä, mutta tässä kai tarkoitetaan kokonaisuutta. Luulen kyllä tietäväni, mistä tuo paperin maku tulee. Tai ehkä vain luulen tietäväni.
Mitä dialogiin tulee, myönnän auliisti, että vieroksun täysin luonnollista keskustelua, sellaisen sijasta yritän saavuttaa tiettyjä tyylitellyn elokuvamaisia vaikutelmia Fellinin ja muutaman muun tekijän tapaan, vaikka en ihan kaurismäkeläisille linjoille pyrikään. Salkkari-tyylistä dialogia en halua viljellä, vaikka sellainen voisi luonnollisemmalta tuntuakin – kirjallisuus on kirjallisuutta, puhukoot ihmiset kirjani ulkopuolella miten puhuvat. (Ja minun tuttuni sitä paitsi puhuvat juuri siten, kuin Lumikossa puhutaan.)
Kokonaisuuden paperimainen sivumaku sitten vaatii jo enemmän pohdiskelua. Ehkä taustalla on viehtymykseni mm. Kurt Vonnegutin teoksiin, joissa on mukana tietty viisasteleva sävy, joka sekin toimii vieraannuttavana tekijänä, mitä samastumiseen ja tapahtumien elävyyteen tulee. Parnasson arvostelussa kritisoitiin ajoittaista “oppimestarimaisuuttani” eli sitä, ettei Ella Milanan filosofinen teoretisointi ihan aina istu saumattomasti muuhun kerrontaan. Syytän siitä Kundera-vaikutteitani; Kunderahan se vasta selitteleekin henkilöidensä tekemisiä ja esittää pitkiä filosofisia pohdintoja kerronnan lomassa. Minä raukka sitten otin isoilta pojilta vaikutteita, ryhdyin temppuilemaan ja ihmekös tuo, jos välillä kaadun rähmälleni allikkoon.
Kokonaisuutena arvostelu on varsin positiivinen, ja kuten sanottu, huonokin arvostelu olisi parempi kuin ei arvostelua laisinkaan. Tuota paperista sivumakua täytyy vielä pohtia, koska se on nyt tullut jo parissakin arvostelussa esille. Minun pitää vain selvittää itselleni, onko tuo mainittu paperisuus tyylini olennainen osa, joka vain jakaa mielipiteitä (jolloin kyseessä on ilmiö nimeltään nahkahäntäefekti), vai karsittavissa oleva heikkous.
____________________
Nahkahäntäefekti: Tällä kirjallisuustieteellisellä termillä viitataan kesyrottien hännän aiheuttamiin reaktioihin. Samalla, kun tiedetään, että nahkainen häntä on olennainen ja erottamattoman fuktionaalinen osa kesyrotan olemusta, saatetaan häntää kritisoida sen aiheuttamien esteettis-reseptionististen reaktioiden vuoksi. Samalla tavalla jokin kirjallisuudellinen piirre voi olla erottamaton osa tietyn kirjailijan tai teoksen tyyliä ja samalla jakaa yksittäisenä piirteenä voimakkaasti lukevan yleisön mielipiteitä. Ilmiön tunnistaminen on tärkeää sikäli, että nahkahäntäefektin tuottaman kritiikin (kun nimenomaan hännän nahkaisuus on epäesteettiseksi koettu ja siten torjuttu piirre) ottaminen ohjenuoraksi johtaisi yritykseen muuttaa kesyrotta oravaksi (sikäli kuin kritiikin myötä “nahkaisuus” korvattaisiin attribuuttina “pörröisyydellä”), mikä luonnollisestikin johtaa koko teoksen olemuksen ja rakenteen murtamiseen yksittäisen, subjektiiviseen järjestelmään pohjautuvan reaktion perusteella.
02.11.2006 – 11:11
Nono-sivustolla arvostellaan Lumikko ja yhdeksän muuta. Sivustolta löytyy myös arvostelu muinaisesta novellikokoelmastani Missä junat kääntyvät, jonka neljäs, paranneltu painos on työn alla.
Nonon tekijät luonnehtivat sivustoa näin:
Nono on neljän erilaisen bloggaajan ideoima blogi tai blogzine (blogin ja lehden risteytys), jossa käsitellään kulttuuria ja ajatuksia. Nono julkaisee haastatteluja, arvosteluja, kirjoituksia, teemakirjoitussarjoja, novelleja, runoja ja muuta taidetta mahdollisuuksien mukaan. Blogissa julkaistut ajatukset ja ideat ovat kunkin kirjoittajan omia. Nonon tarkoitus on tuoda esiin erilaisia mielipiteitä ja edistää keskustelua. Nonon toimituksella ei ole mitään yhtenäistä aatteellista, uskonnollista tai poliittista linjaa.
Lumikko-arvostelu Tähtivaeltajassa
26.10.2006 – 17:26
Postilaatikosta löytyi aina yhtä virkistävä lähetys – Tähtivaeltajan uusin numero. En ole vielä juurikaan ehtinyt lukea sitä, mutta heti ensimmäiseksi tietenkin piti tsekata, löytyykö Lumikko-arviota. Löytyy.
Koko sivun mittaisen arvostelun on kirjoittanut Toni Jerrman. Teksti on jyrkän myönteinen, yhtään poikkipuolista sanaa siinä ei romaanistani sanota. (Tonin kissa pääseekin sitten tänään kotiin melkein ihan ehjänä.) Juonta selostetaan sopivasti – romaanin luonne käy selväksi, vieläpä ilman spoilereita. Esitän tässä joitakin otteita arvostelusta niitä varten, jotka vielä harkitsevat, josko viitsisivät lukea romaania Lumikko ja yhdeksän muuta:
“Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.”
“Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen.”
“Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. ( – - ) Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.”
“Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.”
“Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.”
“Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikon Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen kokemustodellisuutemme.”
Arvostelu on siis ylistävä (mikä on mukavaa). En esitä vastalauseita, kriitikko kun on ilmeisesti lukenut kirjailijan kirjoittaman kirjan juuri niin kuin se on tarkoitettu luettavaksi, ihailtavaa kompetenssia osoittaen. Onneksi minulla on yhä tallessa niin Opettaja-lehden kuin Lapin Kansankin arvostelut, jotka tarjoavat vähemmän innostuneita huomioita romaanista – muutenhan saattaisin ylpistyä ja kävellä päin katulamppuja mustissa kirjailijanlaseissani.
Vakavasti puhuen: Kyllähän minä iloitsen näistä positiivisista arvosteluista, joita Lumikolle on suotu huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Silti olisi outoa, jos jokainen kriitikko olisi riemastunut kirjasta. Tosiasia kun on, että vaikka ehkä on olemassa niin surkeita kirjoja, ettei niistä yksikään kompetentti kriitikko innostu, ei varmastikaan ole olemassa niin hyviä kirjoja, että niistä jokainen kompetentti kriitikko aidosti ja täydellisesti riemastuisi.
(Nyt siirryn puhumaan Aleksis Kivestä ja Dostojevskistä, mutta älkää luulko, että olisin suinkaan sujauttamassa Lumikkoa klassikkohyllyyn…)
Pelkkiä kehuja saavat vain kanonisoidut klassikot, sellaiset kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka sekin aikoinaan – ennen kaanoniin pääsyään – sai myös melkoista ryöpytystä osakseen. Nythän Kiven klassikkoa ei kukaan uskalla julkisesti kritisoida, samoin kuin ei Dostojevskin Rikosta ja rangaistustakaan.
Kanonisointi voi säilöä kirjan jälkipolville – siitä otetaan yhä uusia painoksia ja sitä mainostetaan koulukirjoissakin ja tuputetaan jo lapsille – mutta samalla kanonisointi voi tavallaan tappaa kirjan, nostaa sen niin korkealle kaapin päälle, ettei sitä enää kukaan uskalla aidosti kohdata. Kun alkaa lukea Seitsemää veljestä, tietää, että siitä kuuluu pitää, ja jos ei pidä, niin on itse moukka. Jos jokin vastaantuleva juttu ei miellytä, se on merkki omasta tyhmyydestä, ja kirjaa pitää tutkia niin kauan, että tajuaa sen erinomaisuuden. Kaikkihan nyt Kiven klassikosta pitävät ja haluavat sen mukaansa autiolle saarelle, paitsi jos ovat yläasteikäisiä poikia ja siis kykenemättömiä ymmärtämään Oikeaa Kirjallisuutta ja sen Eittämätöntä Neroutta.
Tavallaan aika masentavaa. Itse opin nauttimaan Dostojevskistä vasta, kun hyväksyin hänen teostensa epätäydellisyyden ja luin teosta niin kuin kirjailijakollegan teosta luetaan, ei niin kuin ryömisin Jumalan jaloissa. Löysin tylsiä ja kaikkea muuta kuin nerokkaasti kirjoitettuja kohtia ja löysin myös kaikenlaista hienoa. Sellaista on aito lukeminen. Kirjat ovat kuin ihmisiä. Jostain kirjasta ei pidä, vaikka sen tajuaa hienoksi ja arvokkaaksi. Jokin on trashia, mutta silti viehättää oudosti. Johonkin ihastuu, toiseen rakastuu, kolmas jättää viileäksi, neljäs raivostuttaa. Reaktio perustuu vain osittain itse kohteeseen, suurin osa reaktiosta syntyy kohtaamisessa ja kohtaajan subjektiivisessa päässä.
Lumikko ja yhdeksän muuta tuskin viralliseen kaanoniin koskaan “joutuu”, mutta vaikka niin jostain syystä kävisikin, niin toistaiseksi sitä onneksi vielä luetaan kuten elävää kirjaa luetaan – avoimin mielin, yhtä valmiina tympääntymään kuin ihastumaankin. Pääasia, että luetaan.
25.09.2006 – 17:34
Rapusanomat (ilmaisjakelulehti, joka jaetaan joka torstai Oulaisten, Merijärven ja Vihannin kuntien alueella) arvostelee 14.9. ilmestyneessä numerossaan Lumikon kirjanurkassaan otsikolla “Yhden totuuden alta löytyy aina toinen”. Arvostelun on kirjoittanut Marita Hietasaari.
Teksti alkaa (kirjailijan) mieltä kohottavasti:
Syksyn kirjauutuudet tulevat pikkuhiljaa markkinoille. Pasi Ilmari Jääskeläisen esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta ehti julkaisuun ensimmäisten joukossa, mutta nyt voi jo sanoa, että kyse on yhdestä syksyn parhaimmista romaaneista.
Ah, kiitoksia vain! Sitten kirjoittaja kuvailee kirjan juonta ja asetelmia muutaman kappaleen ajan, joitakin lieviä spoilereita viljellen, mutta niiltä kai on mahdoton kokonaan välttyä, kun kritiikin tarkoitus on informoida lukijoita kirjan olemuksesta, johon myös juoni kuuluu. Lopetuksessa Hietasaari kuvailee kirjailijan taustoja ja vielä kerran itse kirjaa:
Pasi Ilmari Jääskeläiseltä on aikaisemmin ilmestynyt tieteis- ja fantasianovelleja sisältävä Missä junat kääntyvät (2000). Hän on saanut novelleillaan useita palkintoja. Jääskeläinen toteaa itse olevansa “reaalifantastikko”. Lumikko ja yhdeksän muuta onkin tiukasti kiinni arkitodellisuudessa, mutta tuohon todellisuuteen hiipii fantasiaa. ( – - ) – teos on oikea runsaudensarvi, mutta Jääskeläisen ote pitää. Kaikki tapahtumat eivät saa selitystä, mutta niinhän on todellisuudessakin.
Arvostelu siis on kiittävä – mikä on tietenkin mukavaa!
____________________
LISÄYS 5.10:
Arvostelu löytyy kokonaisuudessaan täältä!
Kouvolan Sanomien arvostelusta
20.09.2006 – 16:01
Lumikko ja yhdeksän muuta arvostellaan Kouvolan Sanomissa. Arvostelun on kirjoittanut Marja Davidsson, otsikkona on “KÄÄNTEITÄ JA YLLÄTYKSIÄ JÄNIKSENSELÄN KYLÄSSÄ”.
Arvostelu toteaa Lumikon olevan “taitavasti rakennettu, kiehtova ja lumoava romaani”, joka “nappaa mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka”. Kirjoittaja kommentoi romaanin tyyliä näin:
Kirjan reaalifantasiaksi luokiteltava lajityyppi saattaa alkuun hieman häkellyttää sellaista, joka ei ole fantasiagenrestä aiemmin innostunut. Ensihämmennyksen jälkeen lievä satukirjamaisuus lakkaa kuitekin ärsyttämästä. Jääskeläisen luoma omalakinen maailma muuttuu tosikommankin lukijan päässä niin todelliseksi, ettei sen uskottavuutta tarvitse pitkään kyseenalaistaa.
Sitten seuraa kirjan asetelmien ja juonen yleisluontoista kuvausta sillä alustuksella, että romaani on “mielikuvituksellinen ja moniulotteinen”. Davidssonin mukaan “romaanissa riittää käänteitä niin kuin hyvässä draamassa pitääkin, mutta ne eivät ole ennalta arvattavia, vaan kertomuksen jännite säilyy koko ajan napakkana yllättäen vielä viimeisellä sivullakin”.
Kriitikko kaipaa romaaniin yllättäen lisää verta ja raakuuksia: “- – väkivallan olisi voinut viedä pitemmälle, kiduttamiset jäivät kuitenkin varsin kesyiksi, eikä kunnollista pelon ja uhan tunnetta kehittynyt.” Huomio on kiinnostava; kun nyt asiaa ajattelen, tietyt kohtaukset tosiaan olisin voinut viedä pitemmällekin. Ehkä yritin välttää käyttämästä liiaksi kauhuelementtejä, jotka olisivat saattaneet viedä kokonaisuutta liiaksi genrekirjallisuuden suuntaan. Ehkä vain pelkäsin näyttää kirjailijoita sellaisessa valossa.
Sitten Davidsson toteaa:
Jääskeläisen lahjakkuus kirjailijana tulee erityisen hyvin esille romaanin hallitussa juonen kuljetuksessa, jossa fantasiaa, realismia, jännäriä ja dekkarimaisuutta sekoitetaan säälimättä toisiinsa sellaisella itsevarmuudella, että äkkinäistä hirvittää. Voisi kuvitella, että tuollaisessa tekstityyppisekoituksessa olisi vaikeuksia pitää homma kasassa, mutta Jääskeläinen pitää romaaninsa kaikki langat tiukasti käsissään loppuun asti.
Lopuksi kirjoittaja toteaa Lumikon olevan “hyvä kirja”, “samanaikaisesti hauska, vakava, viihdyttävä ja syvällinen”, lisäten vielä, että “romaani ei tyhjene yhdellä lukemisella”.
Arvostelu on siis hyvin positiivinen – mikä on mukavaa!
14.09.2006 – 17:13
Lumikko arvioidaan Lapin Kansassa 7.9. otsikolla Mitä tahansa voi tapahtua. Aluksi kriitikko Erkki Widenius ilmoittaa pitävänsä mielipiteet ja faktat erillään ja luettelee romaanin kirjoittajalle aiemmin myönnetyt palkinnot, todeten sitten:
“Melkoinen menestystarina siis. Valitettavasti kirjailijan vastikään ilmestynyt esikoisromaani Lumikko ja yhdeksän muuta ei yllä palkittujen novellien tasolle.”
Wideniuksen toteamus yllättää minut, sillä etukäteen arvelin, että tällaisen toteamuksen löytäisin todennäköisimmin jostain scifistien omasta lähdestä, en sanomalehdestä.
Kriitikko tosin myöntää, että omat ansionsa romaanilla on. Hänen mukaansa esimerkiksi kirjan aloitus on vetävä ja sama pätee romaanin kieleen. Tätä myönnytystä seuraa pitkähkö juonireferaatti, joka päättyy toteamukseen, että totuudella on siis hintansa.
“Ajatus ei ole uusi, mutta Jääskeläinen käsittelee sitä parhaimmillaan kiinnostavalla tavalla. Ongelma on romaanin eräänlainen sisäsiittoisuus. Kun kirjailija kertoo kirjailijasta, joka kasvattaa kirjailijoita, alkaa kertomus muistuttaa häntäänsä jahtaavaa koiraa. Kovasti siinä pyöritään, muttei päästä oikeastaan mihinkään.”
Widenius toteaa saattavansa olla väärässäkin:
“kyseessä ei tällä kertaa ole science fiction -tarina, ja esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvät vivahteet saattavat jäädä lukijalta liian vähälle huomiolle.”
Tämä jää mietityttämään arvostelua lukevaa kirjailijaa. Viittaako Widenius itseensä lukijalla, jolta “ihmissuhteisiin liittyvät vivahteet saattavat jäädä liian vähälle huomiolle”? Kuinka asiaan yleensä liittyy se toteamus, ettei kyseessä “tällä kertaa ole science fiction -tarina”? Onko Widenius kenties scifi-fani, joka etsii romaanista scifistisiä piirteitä eikä siksi tule kiinnittäneeksi huomiota “ihmissuhteisiin liittyviin vivahteisiin”? Onko tässä tapauksessa kriitikon silmissä kirjani vika se seikka, ettei se ole scifi-tarina?
Nimenomaan tuo häntäänsä jahtaavan koiran vaikutelma on yksi romaanin perusjipoista, ihan tarkoituksellisesti. Ehkä kriitikko olisi kaivannut romaaniin scifistisiä tapahtumia lisää – pari avaruuslaivaa, aikatunneleita, karkailevia junia? (Yhdessä vaiheessa, vuotta ennen kuin aloin kirjoittaa romaania tosissani ja nimenomaan reaalifantastiseksi osaksi valtavirtaa, tarinaan oli itse asiassa tulossa aikatunneli. Idea kuitenkin tuntui ikävän tv-scifistiseltä ja päälleliimatulta, joten päätin hylätä sen ikuisiksi ajoiksi. Onneksi. Nyt romaanista ovat pitäneet nekin, jotka kammoavat scifiä.)
Lopuksi Widenius hiukan ruotii kirjan lajityyppiin ja kirjailijan genreintentioihin liittyviä seikkoja. ” – - romaanissa todetaan useaan otteeseen, että milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Se saattaa pitää paikkansa, mutta kaikki ei sovi samaan tarinaan.”
No, vaihteeksi tulee kylmää vettä Lumikon niskaan. Ei se mitään, pääasia, että kirja mainitaan ja ihmiset kuulevat kirjan olemassaolosta myös kaukaisessa Lapissa. Täytyy lohdutukseksi lukea uudestaan niitä suopeampia kritiikkejä! Niitä nyt onneksi sentään on tällä hetkellä kahdeksan kaikkiaan kymmenen arvostelun joukossa. Ja saamani kiittävät lukijapalautteet lämmittävät kylmän kritiikin äärellä paremmin kuin isotädin kutomat villasukat.
(Lisähuomautus: Huvittava havainto on se, että kirjastani on kirjoitettu tähän mennessä vain kaksi negatiivissävyistä arvostelua, ensimmäinen Opettaja-lehteen ja toinen Lapin Kansaan. Molempien kirjoittajat ovat käsittääkseni siviiliammatiltaan äidinkielen opettajia, kuten minäkin…)
31.08.2006 – 16:53
Kirjallinen aikakauslehti Parnasso arvostelee romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta uusimmassa numerossaan (4/2006), mikä on varsin mukavaa.
Kriitikko Jani Saxellin mielestä minä näytän seuraavan Sinisalon ja Verrosen jalanjäljillä – kaikki kolme ovat laajentaneet sf-piireissä arvostettujen novellien jälkeen kohti valtavirtakirjallisuutta, “omintakeisuutensa ja arvaamattomuutensa säilyttäen”. (Sinisaloa seuraisin mieluusti vähän pitemmällekin esikoisromaanin menestyksen suhteen…) Arvostelu jatkuu:
“Reaalifantastikoksi” julistautunut Jääskeläinen jatkaa romaaniesikoisessaan rajankäyntiä arkitodellisuuden ja pohjoisen maagisen realismin välillä.
Saxell selostaa muutaman kappaleen verran kirjan sisältöä mutta ei onneksi spoilaa juonta. Hän toteaa minun olevan Höegin, Garcia Marquezin ja Federico Fellinin sukulaissielu, oletettavasti blogiini nojautuen – ilman omia Fellini-höpinöitäni tuskin elokuvaohjaajan nimi olisi esille noussut.
Vetävä, rönsyilevä tarinankerronta lomittuu filosofisiin pohdintoihin elämän selittämättömyydestä, pelilaudasta nimeltä arkitodellisuus ja tarinoista, joihin kulloinkin pukeudumme. (–) Ajatuskulut on useimmiten onnistuttu upottamaan itse romaaniin. Oppimestarimaisuudeltakaan ei tosin vältytä.
Henkilökaartini ja Jäniksenselän hivenen liioiteltua kirjallisuusintoa Saxell pitää toisaalta satiirisuudessaan “nautittavana”, toisaalta hän toteaa, ettei “jatkuva sisäänpäinkääntyneisyys” välttämättä tee hyvää fiktiolle. Kriitikko havaitsee paperinmakua myös “paikoitellen epäaidoissa dialogeissa”.
Näistä kriittisistä havainnoistaan huolimatta Saxellin arvio jää sävyltään pääosin positiiviseksi, ei vähiten arvostelun viimeisen kappaleen ansiosta:
Kiehtovan fantastiset visiot ja monitasoisen, ajatuksia herättävän kerronnan Jääskeläisen selvästikin taitaa. Lumikko ja yhdeksän muuta saattaa nousta kirjasyksyn kärkikastiin. Ainakin se on vahva lupaus tulevasta.
Tuo dialogien epäaitous sai minut miettimään omia keskustelujani. Minusta alkoi tuntua, että omat dialogini – siis ne, joita käyn todellisessa elämässä – ovat epäaitoja. Ehkä minun pitäisi alkaa seurustella normaalien ihmisten kanssa, jotta saisin tietää, miltä ne aidot dialogit kuulostavat. Taidan tuntea vain kummallisia ihmisiä. Veljeni kanssa käymiäni keskusteluja en viitsi siteerata kenellekään. Toiseen potenssiin korotettu sisäpiirin käänteishuumori voisi vakuuttaa kuulolle sattuvan psykiatrin pikaisesta hoidon tarpeesta.
No, joka tapauksessa oli mukavaa tulla Parnasson kaltaisen instituution noteeraamaksi. Etenkin tuo saattaa nousta kirjasyksyn kärkikastiin hivelee. (Toivottavasti joku muistaa kertoa minullekin, jos niin tosiaan käy… mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Missä se kärkikasti sijaitsee?)
Karjalaisen arvostelu Lumikosta
25.08.2006 – 14:42
Kustantaja lähetti Karjalaisen arvostelun, joka on julkaistu 19.8. Seitsemäs näkemäni arvostelu Lumikosta ja yhdeksästä muusta näyttää tällaiselta:
Mikä on varsin mukavaa.
Kiiltomadon arvostelu Lumikosta
19.08.2006 – 23:32
Näköjään Kiiltomadosta löytyy arvostelu Lumikosta ja yhdeksästä muusta.
Lukemistani arvosteluista tämä on mielenkiintoisin – kirjoittaja Siru Valleala, kirjallisuuslehti Lumoojan päätoimittaja, analysoi varsin kattavasti Lumikon eri piirteitä. Hän mm. vertaa tarinaani tenholtaan J. K. Rowlingin Harry Pottereihin, mikä ilahduttaa. Yksi ajatus, joka minua kirjoittaessani ohjasi, oli se, että aika monet järkevät aikuiset kirjallisuusihmiset ovat hurahtaneet Pottereihin; leikin sen vuoksi ajatuksella, että loisin jotain sellaista, joka kutkuttaisi samaa mielen kohtaa mutta aikuisemmalla ja realistispohjaisemmalla tavalla. En ole tästä ajatuksestani aiemmin maininnut missään, etten antaisi väärää kuvaa romaanin olemuksesta, mutta tulkoon nyt tämäkin intentio paljastetuksi…
Arvostelussa muuten kehutaan kirjaani siinä määrin, että alan jo hämmentyä. Tilanne on kohta se, että jos kirjoittamaani kirjaa vielä ylistetään, en itse enää kelpaa kirjani seuraan… (mutta jatkakaa vain ihan vapaasti).
17.08.2006 – 07:16
Lumikko ja yhdeksän muuta arvostellaan tämänpäiväisessä Savon Sanomien numerossa. Arvostelun on kirjoittanut Elina Lappalainen. Arvostelu on otsikoitu:
MYSTEERIT TIHKUVAT TODELLISUUDEN LÄVITSE
Aluksi Lappalainen selostaa romaanin juonta, paljastamatta kuitenkaan liikaa. Sitten hän toteaa:
Jääskeläisen luomat kirjailijahahmot ovat valloittavia. Romaanin hahmogalleriasta löytyy todella persoonallisia ja särmikkäitä tapauksia. Kirjailijat vaanivat kanssaihmisiään kuin korppikotkat ryöstäen yhdeltä puhetavan ja toiselta kasvonpiirteet.
Sitten kuvaillaan taas juonta jonkin verran, minkä jälkeen Lappalainen jatkaa:
Vaikka Ella saa selville yhtä ja toista seuran historiasta, suuri osa kirjan mysteereistä jää paljastumatta, ja ne jäävät kutkuttamaan mielikuvitusta.
Jääskeläisen teos sijoittuu meidän todellisuuteemme, mutta tuo reaalimaailman todellisuus kuitenkin kupruilee. Voisi myös sanoa, että jostain salaperäisestä paikasta tihkuu mystistä ainesta läpi, mikä sekoittaa meidän maailmaamme. Kuten Johanna Sinisalon, Maarit Verrosen tai Leena Krohnin monet teokset, myös Pasi Jääskeläisen romaani osuu parhaiten kategoriaan reaalifantasia.
Romaanin tulkinnat identiteetistä, muistoista ja siitä, miten ihmiset pukeutuvat todellisuuden peitoksi luomiinsa kertomuksiin, ovat mielenkiintoisia. Jääskeläisen luoma Jäniksenselän kylä on hurmaava. Kirjailija Lumikon lastenkirjojen salaperäiset otukset, maahiset ja haltiat ovat enemmän kuin lastensatuja. Ympäröivä luonto on villi ja jollain tapaa tietoinen, ja omituisesti muuttuvat kirjastonkirjat ja karkailevat koirat juuri oikea annos fantasiaa.
Pasi Jääskeläisen oma, vahva kirjailijanääni ja rikas, persoonallinen kirjoitustyyli tekevät kirjasta erityisen lukunautinnon. Jääskeläinen kirjoittaa kauniisti ja käyttää kielen koko arsenaalia. Hänen tekstinsä ei ole latteaa tai tavallista.
Välillä jopa dekkarimaisen jännittävä romaani tempaisee lukijan otteeseensa. Jääskeläinen on luonut tarinan, jonka kaikki osa-alueet naksahtavat kohdalleen.
_________________
Lumikko sai siis taas yhden hyvän arvostelun lisää – “…which was nice”, kuten Patrick Nice sanoisi. Arvostelu osoittaa jälleen kerran todeksi sen, että se, mikä yhdelle kriitikolle on heikkous (Jäniksenselän epäuskottavuus, johon Opettaja-lehden kritiikissä viitattiin), voi toiselle kriitikolle olla nimenomaan vahvuus (Savon Sanomien kritiikissä sama kylä on “hurmaava”), ja tietysti myös toisinpäin. Kirjallisuuden arvioimisessa ei ole kysymys faktoista tai objektiivisista totuuksista vaan valistuneista, perustelluista mielipiteistä, jotka asettuvat toisten mielipiteiden rinnalle mutta joita eivät voi edes jumalat koskaan omilla mielipiteillään kumota.
Nyt romaaniani on siis valistuneesti arvioitu Hesarissa, Keskisuomalaisessa, Portissa, Ilta-Sanomissa, Opettaja-lehdessä ja Savon Sanomissa. Vain Opettaja-lehdessä on tähän mennessä esitetty myös negatiivisia näkökohtia, muut ovat tyytyneet kehumaan. Jään odottamaan seuraavia kritiikkejä, ehkä jokin niistä vielä teurastaa kirjaparkani, joka virallisesti ottaen putkahtaa maailmaan vasta ylihuomenna lauantaina…
Kommentaareihini näistä arvosteluista löytyvät linkit tuosta oikealta puolelta.
11.08.2006 – 16:24
Lumikko on siis arvioitu aiemmin Hesarissa, Portissa, Keskisuomalaisessa ja Ilta-Sanomissa. Tänään löysin arvostelun myös Opettaja-lehdestä, otsikolla MAAGISTA REALISMIA VÄRIKKÄÄSSÄ KIRJAILIJAPIIRISSÄ. Aiemmista arvosteluista tämä poikkeaa olemalla nihkeämpi – tällä kertaa romaanista löytyy jo heikkouksiakin.
Selostan arvostelua tässä hieman laajemmalti, koska moni blogin lukija ei välttämättä ole Opettaja-lehden tilaaja. Arvostelun kuitenkin voi lukea kokonaan Opettaja-lehden numerosta 32 sivulta 38; verkossa arvostelu on luettavana täällä. (SPOILERIVAROITUS! ARVOSTELU PALJASTAA JUONTA VARSIN PALJON!) Sen on kirjoittanut Jari Olavi Hiltunen. Kommentoin tässä kriitikon kommentteja – en kirjoittaakseni vastinetta, vaan tuodakseni blogissa esille kirjailijan mielenliikkeitä arvostelun äärellä.
Näkyvyyttä toki tulee jälleen, arvostelu vie koko sivun. Jos Sisättö spoilasi jonkin verran juonta Hesarissa, Opettaja-lehden Jari Olavi Hiltunen spoilaa sitä vielä enemmän. Tosin spoilauksen vahinkoa lieventää se, että Hiltunen referoi juonta väärin joissakin kohdissa; jotkut viittaukset olivat hieman virheellisiä Keskisuomalaisenkin arviossa. Näin käy helposti, kun lukee paljon ja nopeasti eikä tee samalla tarkkoja muistiinpanoja – tämän tiedän myös omasta kokemuksestani. Toisaalta romaanin monet tapahtumat ovat monitulkintaisia, ja kyse voi olla vain erilaisesta lukutavasta. Hiltunen näkee romaanin käsittelevän pitkälti mielenterveysongelmia, mikä hieman yllättää minut. No, kyllähän minä niistäkin kirjoitin, mutta en minä itse osannut pitää niitä noin olennaisena osana kirjaa.
Hiltunen toteaa:
” – - Lumikko ja yhdeksän muuta on vanhanaikaisessa kirjallisuushengessä sepitetty mutta uudehkoja tyylikeinoja hyödyntävä jännityskertomus maalaiskunnan erikoisesta kirjailijaseurasta. Ylvään teoksen maagis-realistista kerrontaa jännittää kohtalaisen hyvin rakennettu ja hallittu dekkarijuoni.”
Kirjailijana arvostelua tietysti lukee helposti yliherkkänä sanojen vivahteille. Sanan “kohtalainen” kohdalla kirjailija tietysti nyrpistää nenäänsä loukkaantuneena kuin herkkä neitonen, joka ei ole varma siitä, onko häntä loukattu vai kehuttu. Kyllähän arvostelu on pääosin positiivinen, vaikka ei niin puhdas kehukokoelma olekaan kuin neljä edellistä. Hiltunen selostaa juonta ja arvioi sitten näin:
“Aikaisemmin mm. palkittuja scifi-novelleja julkaissut Jääskeläinen onnistuu romaanidebyytissään yhdistämään varsin kypsällä tavalla uni- ja harhakuvia sekä todellisia tilanteita. Yllätykselliset tapahtuvat seuraavat toisiaan luontevasti, ja jännite säilyy loppuun asti.”
Miljöön kuvauksessa ansioni ovat Hiltusen mukaan vähäisimpiä:
“Maalaiskuntana Jäniksenselkä on epäuskottava luomus, jossa sadat harrastajakirjoittajat kilpailevat toisiaan vastaan kirjoittamisessa todellisella kyynärpäätaktiikalla.”
No, eihän Jäniksenselkää ole tarkoitettukaan sosiologiseksi analyysiksi tyypillisestä pikkukaupungista, joten voin vain myöntää kriitikon olevan aivan oikeassa. Mietin asiaa itse kirjoitusvaiheessa melko paljon. Ehkä juuri tässä reaalifantasia eroaa realistisesta proosasta. Realistiseen kerrontaan tottunut lukija voi hämmentyä, kun mimesis ohenee ja esille nousee fantastisia piirteitä. Toisaalta todellisuuskin on joskus tarua ihmeellisempää. Jos kirjoittaisin kirjan eräästä keskisuomalaisesta pikkukylästä ja kertoisin kaiken, mitä siellä on tapahtunut, tarinaa pidettäisiin liioitellun groteskina ja epäuskottavana…
“Maagiset tapahtumat, mm. kirjarutto, sekoittavat romaanikerrontaa vaikuttavammin kuin groteski liioittelu, johon kirjailija lähtee tämän tästä. Kerronnan ironiset elementit eivät vieraannuta ylen tehokkaasti vaan jäävät humoristisiksi. Jännityskerronnan Jääskeläinen sitä vastoin hallitsee kuin paljon julkaissut dekkaristi.”
Onko romaanissa “groteskia liioittelua”? No, siinä on varmasti groteskeja piirteitä, ja siinä on myös liioittelua. WSOY:n hylkäyskirjeessa itse asiassa kiinnitettiin huomiota aika pitkälti samoihin asioihin. Ne ovat toki kirjassa, ei kriitikko ole niitä päästään keksinyt. Liioittelu on toinen nimeni, se on jossain määrin aina kuulunut tyyliini, koska minä näen maailmassa paljon groteskia liioittelua, vaikka haluaisimme maailman olevan sävyisä ja miellyttävä. Toisaalta liioittelu on samalla aika pitkälti maagis-realistinen piirre. Voin vain jälleen tunnustaa tekoseni, josta kriitikko minua syyttää (tai kirjaani, en minä tätä henkilökohtaisesti ota…), mutta samalla todeta, että sama piirre on monia muita nimenomaan miellyttänyt. Jonkinasteinen liioittelu kerronnallisena keinona siis jakaa lukijoideni mielipiteitä.
Humoristisuus on tarkoituksellista; elämän traagisimmissakin tilanteissa on aina samalla jotain humoristista, ainakin tietystä näkökulmasta. Ei kai lukijaa ollut tarkoituskaan vieraannuttaa henkilöistä ja tapahtumista – haluan lukijan välittävän romaanin henkilöistä, vaikka heidän kuvaamisessaan tiettyä ironiaa viljelenkin.
“Opettaja-kirjailija lähestyy kaunokirjallisuuden tekemisen reunaehtoja ja kirjallisuusinstituution historiaa mukaansatempaavasti parodioiden, jopa hauskasti. Varsinkin romaanin alku on mieleenpainuva. (- – ) Henkilökuvauksessa Jääskeläinen päästää pirut irti ja pirstoo luutuneita mielikuvia. Monta hyvää ideaa romaaniinsa keksinyt kirjailija havainnollistaa hyvin mielenterveysongelmien etenemistä. Mielenterveysongelmien mahtipontinen esittely niin Ellan lähipiirissä kuin Seuran kirjailijoilla luo Jääskeläisen teokseen melko synkän vireen.”
Tässä kohtaa joudun todella palaamaan omaan kirjaani ja selailemaan sitä hieman hämmentyneenä. Mielenterveysongelmiako minä esittelinkin, ja “mahtipontisesti”? Toisaalta arvelen samalla onnistuneeni siinä, mitä yritin. Halusinhan rakentaa tarinan niin, että siihen voi soveltaa useampaakin erilaista lukutapaa. En halunnut vääntää mitään rautalangasta tai tarjota väkinäisiä loppuselvityksiä siitä, mitä todella tapahtui ja mitä ei. Kriiitikko Hiltunen on valinnut yhden mahdollisista lukutavoista, siinä selitys. Ihmettelen lähinnä omaa hämmennystäni. Ehkä sittenkin itse olin huomaamattani sitoutunut siihen toisenlaiseen lukutapaan ja olettanut lukijoidenkin valitsevan samoin?
“Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin ironisoitu kirjailijakäsitys paljastuu karuksi. Romaanikertoja saa rinnalleen vuorotellen Jäniksenselän Kirjallisuusseuran alkuperäisjäsenten äänet. Nämä kuitenkin vaikuttavat melko infantiileilta, jopa keskeneräisiltä tyylikkääksi hiottuun kertojaan verraten.”
Arvostelun loppu jää askarruttamaan. Pitääkö kriitikko romaanin heikkoutena sitä, että nämä toiset äänet vaikuttavat “infantiileilta ja keskeneräisiltä”? Puhettahan ne ovatkin tarinassa, tarkoituksellisesti muodotonta ja hiomatonta. Kirjan huolellisesti lukenut lukija ymmärtää, mistä on kyse, mutta kirjaa tuntematon voi pitää Hiltusen luonnehdintaa moitteena. Eli jälleen Hiltunen on oikeassa, mutta en ole varma siitä, onko hän ymmärtänyt havaitsemansa piirteen olevan tarkoituksellinen, olennainen osa kirjan juonta. Ehkä on, ehkä hän ei vain pidä ratkaisua onnistuneena. Vaikea sanoa, toteamus jää hivenen vaikeaselkoiseksi.
Kokonaisuutena arvostelu siis on suht positiivinen, joskin se antaa ymmärtää, että teoksessa on myös puutteensa. (Niitä en suinkaan kiistä, joskin itse pitäisin monia Hiltusen mainitsemia puutteita pikemminkin ominaisuuksina, tarkoituksellisina tyylivalintoina, joista voi tietenkin olla pitämättäkin.)
Ehkä eniten minua itseäni häiritsee (näin subjektiivista kokemusta avatakseni) se, ettei Hiltunen näe tarinassa lainkaan sitä kauneutta, jota tiettyjen irvokkuuksien seuraksi kuvittelen sijoittaneeni. Itse en osaa pitää kirjaa niin raakana, irvokkaana ja synkkänä kuin tämän arvion perusteella voisi luulla.
10.08.2006 – 00:21
No niin, vuorokausi vaihtui ja KSML:n torstain numero on netissä ladattavana maksua vastaan. En odota aamun paperilehden tulemista, vaan uhraan 1,70 euroa ja luen lehden heti verkosta.
Näköjään olen vallannut melkein koko sivun. Otsikko on iso: “ARKIREALISMI ON VÄKIVALTAA KIRJALLISUUTTA KOHTAAN. Reaalifantasia on kirjallisuuden nykypäivää, sanoo kirjailija Pasi Jääskeläinen.”
Artikkelin olenkin lukenut jo etukäteen, sainhan tarkistaa jutun ennen sen painoon menoa. Arvostelu sen sijaan on arvoitus ja haluan lukea sen heti, onhan kyse oman seudun lehdestä ja haluan tietää, pitääkö minun huomenna varautua osanottoihin.
Turha pelko. Kriitikko Jorma Heinonen ei mätki Lumikkoa lainkaan, silittää vain:
___________________________________________________
Kirjallisten arvoitusten arvaamattomissa syövereissä
PASI ILMARI JÄÄSKELÄINEN
Lumikko ja yhdeksän muuta
Romaani. Atena 2006. 324 s.
Romaani Lumikko ja yhdeksän muuta alkaa jäntevästi. Sijaisopettaja, 26-vuotias Ella Amanda Milana – kaartuvat huulet ja vialliset munasarjat – lukee oppilaansa esseetä. Siinä hyväsydäminen prostituoitu Sonja ampuu Raskolnikovin, rikollisen. Tämä tapahtuu Fjodor Mihailovitš Dostojevskin kirjan lopussa. Ella on ällistynyt (!). Eikä Raskolnikov tappanut koronkiskurieukkoa rautalangalla kuristamalla, kuten kirjoittaja väittää.
Kuitenkin Ella Milana löytää – kummastukseksi ja Ingrid Kissalan avustuksella – Jäniksenselän kirjastosta tällaisen Dostojevski-version. Ja myös muita viallisuuksia: Albert Camusin Sivullisessa Meursaultia ei suinkaan tuomittu murhasta, vaan Josef K. murtautuu vankilaan, auttaa Meursaultin pakoon ja jää itse tämän tilalle tuomittavaksi. Kun alkuperäisessä C. S. Lewisin Velhossa ja leijonassa jumalleijona Aslan uhrasi itsensä ihmislapsen sijasta, nyt Aslan oikaisi kaikki mutkat ja murskasi Valkean Velhon pään hampaidensa välissä…
“Tämähän on naurettavaa. Kuinka ihmeessä tällaista voidaan tehdä, eikä asiasta kirjoiteta lehdissä!” puuskahtaa Ella. Kirjapainotyöläistenkö piloja? “Tällaista sattuu”, lohduttaa Ingrid. Kuitenkin vielä kummallisemmissa asetelmissa ollaan, kun jyväskyläläisen Pasi Ilmari Jääskeläisen, 40, romaanin kirjallisissa mysteereissä edetään, vauhdikkaasti ja uteluttavasti.
Salamyhkäistä, kerrassaan
Hän kertoo kotisivuillaan: “Mielestäni mimesis ilman fantasian häivähdystä on kirjallisuuden tarjoamien mahdollisuuksien väärinkäyttöä.” Niinpä Lumikko ja yhdeksän muuta on kirjana omapäisesti kerronnallinen, upeasti ulotteikas ja rakenteellisesti jännittävä – dekkarinomainen. Sisällöllisesti sekä rationaalinen että irrationaalinen ja – täynnä fantastisia elementtejä. Salamyhkäistä proosaa, kerrassaan.
Miksi Ella Milanan isä Paavo Emil Milana makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla täynnä “reikiä, naarmuja, ruhjeita ja mustelmia”? Minne katoaa paikkakunnan kuuluisuus Laura Lumikko? “Eiväthän ihmiset kerta kaikkiaan voineet vain lakata olemasta, eivät varsinkaan maailmankuulut lastenkirjailijat”, ihmetellään televisiossa. Entäpä Jäniksenselällä alaikäisenä kuolleen Jaakko Juhani Lindbergin tapaus? Ehkäpä murha oli vain dekkarikirjailija Silja Saariston mielikuvitusta, eikä siis mikään tukahdutettu muisto. Tai sitten…?
Jääskeläisen romaanin keskiönä on Kirjallinen Seura, jonka menneisyyttä Ella alkaa tutkia, perinpohjaisesti ja vaaroille alttiina. Kuitenkin samalla myös itseään ja tulevaisuuttaan, jota “saattoi pitää jopa eräänlaisena sieluna”. Toista oli rakastuminen – yhtä järjetöntä kuin “ihmisen vasempaan puoliskoon tai takaraivoon tai johonkin muuhun yksittäiseen osaan rakastuminen”.
Faktan ja fiktion harmoniassa
Romaanissa käynnistyy Peli, jossa Seuran kirjailijat joutuvat kohtaamaan menneisyytensä, jonka he jo kerran hautasivat, mukamas perusteellisesti. Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasyksyn todella upealla tavalla aloittavassa teoksessa ollaan realismin epärealistisissa kudoksissa, ennalta-arvaamattomissa syövereissä. Silti kaikenaikaisesti todellisuudessa, joskin ns. virallisesta vinksahtaneessa.
En hämmästele Jääskeläisen “rakastumista” Peter Høegiin, Mihail Bulgakoviin, Isabel Allendeen ja Gabriel Garcia Márquezin – kirjailijoihin, joiden teokset väistelevät kaikkia kategorioita, genre-luokitteluja sekä ennakko-odotuksia. Pasi Ilmari Jääskeläinen toteutti “samankaltaisuutta” jo novelliensa kokoelmassa Missä junat kääntyvät (2000). Nyt ollaan ikään kuin toisen matkan alussa, hienossa fiktion ja faktan harmonisessa yhdistelmässä. Mainio kirja.
JORMA HEINONEN
__________________________
Ah, taas yksi voitto sodassa Unohdusta vastaan. Neljä arvostelua, ja neljä niistä pelkästään positiivisia. Nyt joku jo voisi haukkuakin kirjan, ja kestäisin sen stoalaisen tyynesti…
08.08.2006 – 13:37
Tämän päivän Ilta-Sanomissa on julkaistu lyhyt arvostelu Lumikosta ja yhdeksästä muusta “viihde + hyvät naiset” -sivuilla. Tekstin on kirjoittanut Essi Henriksson. Se kuuluu näin:
_________________________________________________________
Neronleimaus
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena)
Haluatko lukea kirjan, joka pitää sinut hereillä koko yön,
saa pelkäämään varjoja, saa kiinnostumaan mytologioista
ja on kaiken kaikkiaan hauska ja osuva? Tiheäjuoninen romaani
paljastaa, mitä tapahtuu, kun lapsista aletaan koulia neroja.
Salaseuroihin liittyy aina mystiikan ja pahaenteisyyden
varjo – niin tälläkin kertaa.
__________________________________________________
Toimittaja Henrikssonin tekstiä on tosin lyhennetty, kuten lehdissä usein
joudutaan tekemään. Hän lähetti minulle alkuperäisen tekstin, ja hänen
luvallaan julkaisen sen tässä kokonaan:
_________________________________________________________
Neronleimaus
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena)
Haluatko lukea kirjan, joka pitää sinut hereillä koko yön,
saa pelkäämään varjoja, saa kiinnostumaan mytologioista
ja on kaiken kaikkiaan hauska ja osuva?
Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja kymmenen muuta
tekee nyt sen, mitä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin
teki 90-luvun alussa. Tiheäjuoninen romaani paljastaa,
mitä tapahtuu, kun lapsista aletaan koulia neroja.
Salaseuroihin liittyy aina mystiikan ja pahaenteisyyden
verho – niin tälläkin kertaa.
Aikaisemmin ennen kaikkea science fictionia kirjoittanut kirjailija näyttää, mitä ripaus fantastisuutta voi tehdä perusproosalle.
_________________________________________________
Kolmaskin arvostelu on siis myönteinen. Kirjani ovat siis tähän mennessä huomioineet Portti, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat. Ihan kivasti, kun kirja ei virallisesti ole edes vielä ilmestynyt.
Erityisesti ilahduttaa tuo Donna Tarttin parhaaseen romaaniin vertaaminen: pidin Tarttin romaanista valtavasti, ja jos minun romaanini herättää lukijassa samanlaisia tuntemuksia, olen onnistunut tekemään kirjasta pitkälti sellaisen kuin yritinkin.
Helsingin Sanomissa arvostelu Lumikosta
06.08.2006 – 12:12
Tuli tekstiviesti, joka antoi ymmärtää, että Hesarissa on jotain romaanistani. Äkkiä postilaatikolle, onneksi olen tilannut sunnuntai-Hesarin.
Kulttuurisivuilta löytyykin kuvalla varustettu arvostelu romaanista Lumikko ja yhdeksän muuta, Vesa Sisätön kirjoittama: “MYSTEERIKERTOMUS KIRJAILIJASTA. PASI ILMARI JÄÄSKELÄISEN UUTTA ROMAANIA KANNATTI ODOTTAA.”
Kuten tekstiviesti vihjasi, arvostelu on erittäin positiivinen. Ehkä juonta voitaisiin paljastaa vähemmän, arvostelu spoilaa pari yllätykseksi tarkoitettua juonenkäännettä, mutta toisaalta sopivasti valitut paljastukset kyllä herättävät varmaankin mielenkiintoa potentiaalisissa lukijoissa.
No niin, Helsingin Sanomat on noteerannut kirjani ja se on siis virallisesti olemassa!
Otteita HS:n arvostelusta (spoilerit siivottu pois):
“Lumikko ja yhdeksän muuta on ennen kaikkea romaani kirjoittamisesta ja kirjailijana olemisesta sekä fiktion ja tosimaailman suhteesta. Teos on täynnä vertauksia kirjailijan työstä.”
“Lumikko ja yhdeksän muuta on myös fantasiaromaani, tosin yliluonnollinen aines on ikään kuin koko ajan henkilöiden silmien alla, mutta silti piilossa. Kuten teorioita rakastava Ella toteaa: todellisuuden palat, joita ei voi sovittaa kokonaiskuvaan, laitetaan syrjään. Jääskeläisen novelleista tutut vinksahtaneet näkökulmat ovat mukana romaanissakin.”
“Jääskeläinen luo mainioita kirjailijakuvia, erityisen mieleenpainuva on syömisestä ratkaisun olemassaolon ongelmiin löytänyt mestarikirjailija Martti Talvimaa. Eräissä kirjailijahahmoissa voi kuvitella löytävänsä tosimaailman kirjailijoista tuttuja piirteitä, mutta minään avainromaanina teosta ei kannata alkaa lukea.”
“Jääskeläinen irvailee lempeästi kirjallisuuden maailman omituisuuksilla. Jäniksenselän pikkukaupunki on oikea harrastajakirjoittajan paratiisi lukuisine kirjoittajaseuroineen ja kirjakahviloineen. Kaupungissa ylläpidettävä Laura Lumikon kirjailijakultti on sekin äärimmäisyydessään jotenkin suomalaishenkistä sankarinpalvontaa.”
“Lumikko ja yhdeksän muuta etenee kuin kirjallisuustieteellinen dekkari, mutta päätyy olemaan kirja kirjoittamisen rakastamisesta ja todellisuuden mysteeristä.”
