Kustantajalta tuli taas kopioita lehdistöosumista - kirjailijanhan ei ainakaan Atenalla tarvitse itse lukea jokaista ilmestyvää lehteä siltä varalta, että niissä olisi arvosteluja.

Taivaalta pudonnut eläintarha on esitelty lyhyesti Kotivinkissä, Päivi Mäkirinnan toimesta, otsikolla Ihme juttuja. Perässä on viisi tähteä, mikä ilmeisesti tarkoittaa hyvää.

Ilkassa novellikokoelmaa on käsitelty 4.5. 2008 hieman laajemmin otsikolla Lajimääritysten ulkopuolelta. Näkökulmana on lähinnä se, etten halua tulla lokeroiduksi scifi-kirjailijaksi (koska en sellainen ole). Outoa kyllä arvostelija Leena Tuomela mainitsee Tommy Hellstenin kirjan Virtahepo olohuoneessa, mutta kyllähän se niminovelliin tavallaan liittyykin.

Varsinainen arvottava osuus on tällainen:

Koska Jääskeläinen ottaa oppia ja vaikutteita niin kovin monelta suunnalta, se tekee kirjasta vaikealukuisen. Tarinoiden viidakossa on vaikeaa suunnistaa, kun rastit eivät noudata perinteistä kaavaa.

Kirjoittaja ei myöskään ” - - ymmärrä, miksi Jääskeläinen yrittää niin itsepintaisesti irrottautua scifi-kirjailijan viitastaan. Scifi-vaikutteita hyödyntävät Leena Krohn ja Johanna Sinisalo ovat saaneet Finlandia-palkinnon ja Maarit Verronenkin on ollut monesti ehdolla.”

No nyt on pakko vähän kommentoida itsekin.

Kriitikko siis valittaa ensin siitä, etteivät tekstini ole perinteistä scifiä, ja toteaa niiden olevan sen vuoksi vaikeita lukea. No voi hanhen maksa. Ei Seitsemää veljestä tai Sadan vuoden yksinäisyyttäkään varmasti ole helppo lukea, jos sitä yrittää väkisin scifin genreen runnoa ja scifinä lukea. Kahvikin maistuu pirun pahalta, jos sitä yrittää mehuna juoda. “Rastini” eivät noudata perinteistä kaavaa, daa, se on koko kirjoitustyylini ydin.

Eri asia on se, että novellini todella ovat aika monimutkaisia, eräänlaisia kirjallisuudellisia pirunnyrkkejä, mutta jospa niitä nyt kuitenkin luettaisiin ilman genreleimaa ja sellaisen mukana tulevia perinteisiä kaavaodotuksia.

Kriitikko tuleekin itse näyttäneeksi syyn siihen, että yritän niin “itsepintaisesti irrottautua scifi-kirjailijan viitastani” (jota muuten yksikään hänen mainitsemistaan toisista kirjailijoista ei myöskään suostu kantamaan). Miksi käyttää scifistin viittaa, jos ei scifiä kirjoita. En minä Batmaninkaan viittaa käytä, koska en Batman kerran ole, prkl.

Kirjaa tässä on kirjoiteltu. Hidasta on alussa, mutta kun sivuja tulee lisää, tekstin kriittinen massa vyöryy eteenpäin voimallisemmin. Pitää vain löytää se sanojen sointi ja rytmi, joka tekstillä on oma tapansa hengittää. Oma alkaa elää jo, ja kirjoittaminen on mukavaa - ainakin välillä.

Luovuutta siis uomailen tekstiksi, mutta myös jätevesiä pitää uomata. Vanhan talon nykyjärjestelmä on järkyttävän surkea, lähinnä mallia Tshernobil, eikä täytä minkään lain vaatimuksia, mutta saimme viimein tilatuksi asiallisen järjestelmän. Systeemi tulee maksamaan kohtalaisen käytetyn auton verran, mutta jo ensi kuussa pitäisi pihasta löytyä avaimet käteen -periaatteella ostettu Ecolator-panospuhdistamo. Paikoin ankarastakin nettidissaamisesta ja kaiken panospuhdistamoja koskevan puolueettoman tiedon vähäisyydestä huolimatta päädyin toteamaan kyseisen systeemin ainakin teoriassa hyväksi; nähtäväksi jää, onko systeemi myös käytännössä hyvä. Ostopäätöstä helpotti hyvä palvelu: puhelinsoitto, ja mies tuli arvioimaan tilanteen ja esittämään tarjouksen.

Teistä, rakkaat lukijat, on varmasti riipaisevan kauheaa, että herkän luovan taiteilijan pitää arkisia jätevesiasioitakin miettiä, mutta ehkä kirjoitan aiheesta tiiliskiviromaanin. Tai ainakin blogimerkintöjä niitä varten, jotka ovat samanlaisten hankintojen edessä.

_____

Viime päivinä on stereoissa soinut aika usein ranskalainen The Old Dead Tree:

_____

Blogilista se vain jatkaa sekoiluaan. Listan mukaan olen päivittänyt blogiani viimeksi maaliskuussa. Aitoja päivityksiä se pitää haamuina, vaikka tekisin mitä. Huomaan muutenkin riippuvaisuuteni Blogilistasta, kun alan epäillä, ovatko suosikkiblogini päivittyneet minulta salaa… (Paitsi että nyt sain päivityksen näkymään oikein, kun vähän säädin ja paukutin.)

Tekstin pitää edetä, mieluiten sujuvasti. Tämä koskee erityisesti valmista tekstiä ja sen varaan rakentuvaa lukukokemusta, mutta myös keskeneräistä, syntyvää tekstiä. Olen havainnut useinkin, miten helppoa on juuttua jopa viikoiksi johonkin tiettyyn tekstin kohtaan; tiedossa on, kuinka tarinan pitäisi jatkua, mutta se vain ei suostu jatkumaan. Kun tekstitiedoston avaa kirjoittamista varten, havaitsee pian sulkevansa teksturin ja menevänsä toisaalle.

Silloin pitää suorittaa tekstuaalinen umpilisäkkeen poisto. Tekstuaalinen umpilisäke on sellainen tekstin kohta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa mutta joka pysäyttää ajatuksen ja siten myös tekstin etenemisen. Kirjoittamisen taitoon sisältyy taito jättää tekstiä pois, olla kertomatta kaikkea, ja siten myös taito tunnistaa ja napsia pois tekstuaaliset umpilisäkkeet.

Olen itse pähkäillyt monta päivää samassa kohdassa, kirjoitellut erilaisia jatkoja ja sitten taas poistanut niitä. Vasta nyt tajusin, että kohtaus pitää katkaista aiemmin kuin kuvittelin. Poistin tekstiä parin kappaleen verran ja nyt homma näyttäisi taas etenevän.

_____

Kustantamosta tuli viesti. Toisen painoksen tekijänkappaleet ovat noudettavissa. Mikä on tietysti mukavaa. Joku on siis ostanut novellikokoelmaani.

Flunssa alkaa olla päättymässä. En tullutkaan kunnolla kipeäksi, vaan tervehdyin vahingossa yön aikana enkä saanut pidetyksi yhtään saikkua. Mikä on tietysti mukavaa. Opettajanhommissa on stressaavaa olla sairauslomalla, kun homma ei kuitenkaan etene, jos opettaja ei ole roimimassa ruoskalla teinien selkää, ei kun siis kannustamassa lempeästi. Tuollainen stressi lienee merkki työmoraalista. Luulin tosin myyneeni omani joitakin vuosia sitten, mutta se taisikin olla sieluni. Ja kun asiaan nyt oikein perehdyn, niin se, mitä luulin sielukseni, taitaakin olla musta nahkatakkini.

Mistä tulikin mieleen, että huomenna keskiviikkona tulee Yle Teemalta Thomas Mannin romaaniin perustuva tv-sarja:

19.00 Tohtori Faustus

Nuori Adrian tuntee viehtymystä musiikkiin, mutta lähtee silti opiskelemaan teologiaa. Adrianin pyristely taiteen ja elämän ristipaineissa saa hänet solmimaan sopimuksen Paholaisen kanssa.

Kun 300 vuotta sitten opiskelin kirjallisuutta, minulla oli ilo seurata Teivas Oksalan luentosarjaa Thomas Mannista (ja toista luentosarjaa Eino Leinosta, mutta se ei liity mitenkään tähän). Kurssiin sisältyi myös lukupaketti, eli tiiliskivimäiset teokset Taikavuori ja Tohtori Faustus, joista molemmista pidin kyllä kovasti, siinä määrin Oksala oli saanut minutkin Mannista innostumaan. Teivas Oksalan puheista tajusin vain kymmenesosan, mutta se ei haitannut - oli inspiroivaa nähdä ja kokea klassisesti sivistynyt henkilö, olkoonkin että itse olen suuntautunut enemmän Buffy Vampyyrintappajaan kuin klassisiin asioihin.

Kirjoitin romaaniin viime viikolla hävyttömän kohtauksen. Seuraavana päivänä jokin flunssavirus iski jälleen minuun. Kosto mallia VT. Vanhan zombileffan mainoslauseessa sanottiin: “Rukoile, että ne vievät läheisesi ensin!” No, minä olin tällä kertaa järjestyksessä toinen.

Telkkarissa on pyörinyt matemaatikkosarja nimeltä Num3rot, jossa matemaatikko aina rikoksen tai mullistuksen sattuessa laatii laskutoimituksia ja piirtää kaavioita murhien tai muiden ikävien asioiden leviämisestä ja lähtöpisteestä. Tässä tapauksessa lähtöpiste löytyy ilman laskutoimituksia: sen jälkeen kun nuorimmainen meni päiväkotiin, meillä ei ole kovin montaa peräkkäistä tervettä päivää nähty. Kun piltin kotiin tuoma, päiväkodissa askarreltu vitsaus on käynyt läpi viimeisenkin perheenjäsenen, onkin aika tuoda kotiin jo uusi vitsaus.

Nukkumaanmeno on jännittävää, kun on kipeä. Viime yönä, puoliunessa, kuvittelin saaneeni täytettäväksi kaavakkeen, jossa minun piti valita, käytänkö automaattiunta vai manuaalista versiota, jossa pitää itse huolehtia kaikesta. Valitsin vahingossa sen manuaalisen. Paha virhe. Loppuyö meni siinä, että yritin täyttää unikaavakkeen sellaista kohtaa, jossa kysyttiin unen tavoitetta, sitä mitä oikein aion unesta tehdä. En ymmärtänyt ja roikuinkin yhdellä sormella valvetilassa loppuyön, vaikka yli puoliksi olinkin unessa. Vain pari kertaa heräsin kylliksi, jotta tajusin sekoilevani ja aloin epäillä, ettei minun tarvitsekaan päättää unen käyttötarkoitusta. Sitten hörppäsin taas unta ja sama pähkäily jatkui.

Päänsärky aiheuttaa vielä kummallisempia unia. Niissä on yleensä rattaita ja kellokoneistoja, jotka on määrä virittää kuntoon ennen kuin nukkuminen on sallittua.

Ruoka ei oikein maistu, mutta töihin on sattuneesta syystä pieni pakko mennä. Ruokailun sijasta siis päivitän blogia ja käyn tsekkaamassa myös muiden blogeja. Löysinkin olotilaani vastaavan ilmestyksen Milla Paloniemen blogista: limaa erittävä saukko tuntuu juuri nyt läheiseltä hahmolta.

Päätoimisen kirjoittamisen sesonki lähestyy, mutta jo sitä ennen pitäisi saada käsikirjoitus kriittisen pisteen yli, siihen tilaan jossa juoni on saavuttanut ensimmäisen huippukohtansa ja henkilöhahmot alkaneet toimia oma-aloitteisesti, ilman kirjailijan ponnisteluja. Ilmoitus kirjastoapurahan saamisesta lisää sekin sekä intoa että paineita päästä kirjoittamaan.

Teksti juuttui yhteen kohtaan pitkäksi aikaa, se ei tuntunut elävän eikä toimivan enkä voi jatkaa tekstiä sellaisen ohikaan. Sitten tajusin kysyä yhdeltä kohtauksen henkilöhahmoista, mitä hän haluaa tehdä. Tietenkään hän ei vastannut, hänhän on vain fiktiivinen henkilö, mutta kun kysymys on kerran esitetty, siihen on helppo löytää vastaus. Muutin keskeistä toimintaa ja kaikki alkoikin taas toimia.

Ei riitä sekään, että juoni alkaa kulkea ja henkilöhahmot tuntuvat eläviltä. Viime viikolla tajusin eräänä iltana temaattisen tason ongelman ja jouduin miettimään parin päivän ajan uusiksi koko syvärakennetta, jonka olin kuvitellut jo virittäneeni valmiiksi. Henkilöhahmot ovat suorassa yhteydessä syvärakenteeseen, eli kun temaattisen tason syvärakenteista menee muuttamaan jotakin, myös henkilöhahmot joutuu säätämään uusiksi. Eräänlaista mentaalisen Rubikin kuution vääntelyähän tämä on, kirjoittaminen nimittäin.

_____

Blogilista toimii välillä jotenkin hölmösti. Se väittää, että tätäkin blogia on päivitetty vaikka ei olisi (laskuri lienee syynä, joskus myös kommentit), mutta sitten kun oikeasti päivitän blogia ja yritän saada päivityksen näkymään Blogilistalla, lista kieltäytyy ja alkaa höpistä haamupäivityksistä - tai väittää suoraan, että ei, ei siellä mitään päivitystä näy.

Ärsyttää. Viivi Hyvösen uutta romaania Apina ja uusikuu on kehuttu niin laajalti, että tekisi mieli välittömästi ostaa ja lukea se. Oman romaanin tässä kirjoitusvaiheessa olen kuitenkin joutunut asettamaan pääni karanteeniin - luen vain sarjakuvia (Fablesia jälleen menossa) ja sellaisia kirjoja, jotka ovat jo lähtökohtaisesti riittävän kaukana siitä, mitä itse olen tekemässä.

Pitää nimittäin varoa, ettei pää saa tartuntaa toisen tyylistä. Varsin todellinen on aina myös se riski, että jokin oma idea tulee vastaan eri muodossa, jolloin pää hämmentyy ja hauras kirjallinen rakennelma sotkeutuu.

Ilta-Sanomissa kerrotaan, että kirjailija Tervon ryyppyreissut vievät hänen vaimonsa yöunet. Oikein hyvä. Myytti alkoholia runsaasti käyttävistä kirjailijoista toki tarvitseekin määräaikaisvahvistusta. Pian joku muuten alkaisi kuvitella, että kirjailijuudessa onkin kyse kirjoittamisesta eikä siitä, että juodaan viinaa ja pidetään vaimo valveilla odottamassa.

Koska kirjailijat kilpailevat keskenään julkisuudesta, joka korreloi jossain määrin myyntilukujen kanssa, suoritan täten minäkin paljastuksen, joka liittyy alkoholiin ja vaimon yöuniin.

Alkoholipaljastus: Minulla on tuossa kirjahyllyssä pullollinen kirsikkalikööriä, jota en jaksanut edes avata, kun olin edellisen kerran juhlimassa. Mukana olleeseen päärynävodkapulloonkin jäi vähän pohjalle.

Vaimon uniin liittyvä paljastus: Vuosia sitten näin jostain syystä joka yö unia zombeista. Meillä oli silloin vesisänky. Vesi ilmeisesti varastoi unia, sillä kun vaimon kanssa vaihdoimme paikkoja sängyssä, minä lakkasin näkemästä zombiunia ja vaimo alkoi nähdä niitä. Uneni siis siirtyivät vaimolle, mistä hän ei ollut kovin ilahtunut.

Viime aikoina en ole kovin paljon jaksanut lukea sellaisia kirjoja, joissa on niitä kirjaimia mutta ei kuvia muualla kuin kannessa. No, työn vuoksi jotain, mutta muuten homma on mennyt lyhytjännitteiseksi selailuksi. Sarjakuvia olen lukenut sitäkin enemmän. Ensimmäiset kymmenen Fablesia ovat nyt hyllyssä ja pian tajunnassakin, pari albumia on vielä lukematta. Hyvin kiinnostavia sarjakuvia, joiden parissa (muka) aikuinen lukija saa palata lapsuudesta tuttujen satuhamojen pariin ja seurata heidän vaiheitaan vanhoissa saduissa kuvattujen tapahtumien jälkeen.

Luin myös sellaisen albumin kuin Persepolis 2. (Ykkösen luen jahka käsiini saan.) Kyseessähän on iranilaissyntyisen naisen omaelämäkerta. Sitä lukiessa hämmästyin sitä, että hämmästyin huomatessani iranilaistenkin olevan ihmisiä. Jenkkipropaganda ja -näkökulma ovat jotenkin häivyttäneet sen seikan, että Iran ei koostu pelkästään Ahmed Ahneen näköisestä presidentistä (joka on ilmeisen ikävä ihminen) ja naksu-Khomeinin partaklooneista. Hei, siellä asuu ihmisiä, ei kaapurobotteja! Niillä vain on paskat johtajat, jotka ovat tehneet kansan yhteisestä uskonnosta sellaisen version, jolla voi hakata muita päähän.

Uskonnolliset tekstithän ovat vähän kuin sanomalehti: molempia voi lukea ajatuksen kanssa, tarvittaessa kriittisestikin, tai sitten ne voi kääriä rullalle lyömäaseeksi ja ruveta hallitsemaan lähiympäristöä. Ei tarvitse mitään enää sitten lukeakaan - kunhan huitelee vain kuonolle, jos joku yrittää kyseenalaistaa tekstien tulkinnan. Miesfundamentalistitkin lukevat Koraanista vain ne kohdat, joissa ei puhuta naisten oikeuksista mitään, ja nyt sitten ovat naispuoliset Koraanin tutkijat yrittäneet saada parrakkaat lajitoverinsa näkemään pyhissä kirjoituksissa jotain sellaistakin, jota niissä ei ole haluttu nähdä. Eli aika valikoivaa tuntuisi fundamentalistienkin fundamentalismi olevan.

Fundamentalisteista en Persepolis 2:n jälkeen pidä yhtään enempää kuin ennenkään. Fasisteja ovat. Koskee kaikkien uskontojen fundamentalisteja. Usko ei ole mikään tekosyy tyhmyydelle, vaikka auttaakin tarvittaessa suojautumaan kätevästi valistukselta ja siltä tiedolta, jota ihmiskunta on viimeisten vuosisatojen aikana onnistunut keräämään. Mutta suren kovasti, jos jenkit saavat päähänsä pommittaa Iranin fundamentalisteja, sillä siellä on kuulkaa seassa paljon ihan oikeita ihmisiä.

Persepolis on myös elokuva:

Päivällä ajelin töihin päin. Lähellä keskustaa, ylämäessä, autojono seisahtui. Edessä yksi auto näytti kiertävän jotain, tietyötäkö, vai oliko joku jäänyt auton alle, oliko jonkun auto ehkä hajonnut tai kenties vain sammunut ylämäkeen kiipeävässä jonossa?

Sitten liikenteen seisahtumisen syy tepasteli näkyviin autojonon edestä. Se käveli mietteliäänä Harjulle päin, kiireettömyyden maanpäällisenä edustajana, sorsaudessaan perin rauhallisena, eikä kukaan rynnännyt autostaan sen perään ja tehnyt sille väkivaltaa. Saatoin miltei kuulla sen räpylöiden läpseen jalkakäytävän asfaltilla.